maanantai 26. syyskuuta 2016

Miten valitaan koulu?

Tytöllä alkoi tänään jo toinen viikko uudessa koulussa ja kouluun valmistavan esikoulun luokalla. Kaksi aiempaa vuotta neitimme on käynyt erillisessä esikoulussa, joka oli tarhan ja esikoulun sekoitus. Nyt siirryttiin tulevan alakoulun yhteydessä olevaan esikouluun, joka on astetta koulumaisempi vaikka iso osa päivää kuluukin edelleen leikin kautta oppiessa. Pitkän kesän jälkeen paluu arkeen tuntui kivalta, ihan kaikista. Aamuherätys, aamutoimet, koulumatka, yhteiset aamupalat miehen kanssa ja oma rauha töille ja lenkeille toivotettiin iloisesti tervetulleiksi.


Ensimmäinen aamu aloitettiin koulun johtajan puheella, lasten Atatürk-aiheisilla runoilla ja lauluilla. Toivotettiin tulleeksi alkava kouluvuosi ja vilkuiltiin uusia koulukavereita ja heidän vanhempia. En tiedä kiinnitetäänkö muualla niin paljon huomiota koulukavereiden vanhempien pukeutumiseen, puhetyyliin ja asenteisiin kuin täällä. Huokasimme helpotuksesta monen asian suhteen. Monet muut vanhemmat tuntuivat samantyylisiltä ja ilmapiiri oli mukavan rento. Illalla juttelin ystäväni kanssa, jonka poika aloitti myös esikoulun uudessa koulussa, hän tuhersi itkua koska ei kokenut sopivansa muiden vanhempien joukkoon. Miten poikanikaan voi sinne sopeutua?



Tytön uudessa esikouluryhmässä on 12 lasta joten ryhmä tuntuu uskomattoman pieneltä, ihanaa! Tyttö on tottunut kahtena aiempana vuotena isoihin noin 25 henkilön ryhmiin, joissa on ollut lapsia eri puolilta kaupunkia ja myös niihin sopeutettuja lieviä käytöshäiriöitä tai muita ongelmia omaavia lapsia. Aiemmassa koulussa aamupäiväryhmiä oli muistaakseni 7, nyt ryhmiä on 2. Kouluun viemiset ja haut sujuvat rauhallisessa ympäristössä kun lapsia on vähän. Koulun vartija, esikoululaisten avustaja ja oma opettaja ovat tulleet tutuiksi jo ensimmäisen viikon aikana.


Joka vuotinen esikoulun urakka eli askartelumateriaalien hankkiminen tuli hoidettua loppuun viikonloppuna, nykyiseen kouluun hankittiin myös siivoustarvikkeet vessapapereista lähtien, aamulla raahasimme miehen ja tytön kanssa koululle kirjakauppa ja muuta tavaraa reilun 200 turkin liiran arvosta. Jokainen kynä ja askartelupaketti oli merkitty nimietiketillä. Onneksi kyseinen urakka kutistuu ensi vuonna kun tyttö siirtyy alakoulun ensimmäiselle luokalle.

Aiemmassa koulussa maksoimme kuukausimaksun 135 turkin liiraa, nykyisessä koulussa vuosimaksu on 400 turkin liiraa mutta koululla ei ole ruokalaa kuten aiemmassa koulussa. Koululta saadaan joka toinen viikko ruokalista, jonka mukaan pakataan aamupalapaketti. Entiseen kouluun verrattuna ruokailu tuntuu yksitoikkoiselta ja toivoisin voivani korvata osan pillimehuista maidolla ja leivänmussutuksen jollain muulla. Tänään boxiin pakattiin pillimaito, voileipä, oliiveja ja juustoa. Hedelmien hankinta joka päivälle osuu aina joka toinen viikko yhden perheen kohdalle. Tänään tytön luokkakaverin pappa toi mukanaan aamulla kaikille viinirypäleitä. Huomenna listalla lukee kanamuna, oliiveja, leipää, juustoa, ayrania eli jogurttipiimää ja hedelmä. Listalla killuva suklaaleipä ja hunajaleipä saavat suomalaisen sisälläni mutisemaan.


Miten päädyimme kyseiseen kouluun? Kouluvalinta on Turkissa stressaavaa puuhaa. Aloitin koulun kartoituksen jo aikaisin keväällä. Valitsimme valtion koulun, sillä yksityisten hinnat tuntuvat päättömiltä ja omalla alueellamme on hyviä valtion paikkoja. Olin valinnut jo erään koulun kehujen ja sijainnin takia mutta vierailu koululle ja tapaaminen koulun johtajan kanssa sai muuttamaan mielen. Epäasiallinen ja röyhkeä johtaja sai karvani pystyyn ja suuntasin juttelemaan toiselle koululle, onneksi.

Oman koulupiirimme alueella sijaitseva koulu vakuutti fiksun oloisella johtajalla ja koulun pienellä koolla, pienen soittokierroksen jälkeen tutuille, valinta oli selvä. Hyvän opettajan löytäminen on onnea tai suunniteltua taktikointia, jos oma asuinalue on mieluinen, on yleensä myös koulupiirin alueella oleva koulukin sellainen. Kouluun viemiset ovat helpottuneet viime vuoden fillarireissuista, kotoa koululle kävelee kymmenen minuuttia, jonka aikana ehdimme paijata tienoon kissat ja ostaa puuttuvat eväät laukkuun. Toinen viikko on pyörähtänyt käyntiin, uusia kaveruussuhteita on luotu ja alku on sujunut seesteisesti. Pidän teidät ajantasalla esikouluvuoden kulusta vuoden aikana.

torstai 22. syyskuuta 2016

Kalastajat ja kalasoppa

Jos jotain, niin rakastan kalastajien kuvaamista. Kuva-arkistoja tutkiessa huomasin kalastajista kertyneitä kuvia aikamoisen potin. Siirtyessäni vanhempiin otoksiin ennen digiaikaa huomasin omistavani hyvän lajitelman kuvia kalastajista ja kalapaateista myös monista muista maista. Kalastajat ovat siis tehneet minuun syvän vaikutuksen. Tästä syystä olen varmasti menettänyt sydämeni osittain Foçan kalastajakylällekin.



Kalan tai kalasatamien villit tuoksut eivät ole häirinneet hurjimmissakaan paikoissa. Kalastamisessa ja kalastajissa on jotain niin rauhallista ja ajatonta. Eri maiden omintakeiset kalastajapurkit ja kalastustyylit sekä saalis. Kissat odottamassa osaansa ja loputon työ selvitellä ja paikkailla verkkoja.


Rakastan aamuja Izmirissä ja erityinen osa aamuja ovat lahden ympärillä päivystävät kalastajat. Auringonnousun aikaan on taianomainen hetki. On yksinäisiä mietiskelijöitä, kaveriporukoita, hitaat eläkeläismiehet ja pariskunnat, isät ja pojat sekä muutama tomera rouva. Aamu 06 saapuu ensimmäinen rinkelikauppias ja perässä tee-kahvikärry, kalastajille purtavaa. Termariteet ja muut piristeet on juotu siihen mennessä. Lauttaliikenne käynnistyy, ulapan pienet kalastajapaatit lipuvat pois. Moni kokoaa taitettavan tuolinsa ja virvelit. Taika katoaa.


Mieheni liittyy toisinaan kalastajien joukkoon työpäivän päätyttyä. Työpaikka on rantaviivan tuntumassa joten virveli olalle ja muiden sekaan. Tärkeintä ei ole saalis vaan itse kalastuksen parissa touhuaminen, muiden kanssa lörpöttely ja toisinaan onni saaliista. Itse pyydetty maistuu aina paremmalla kuin ostettu, jopa Izmirin ei niin puhtaasta lahdesta.


Kesäkaudella ammatimainen kalastus on Turkissa kielletty jotta vähenevä kalakanta saataisiin elpymään. Hinnat nousevat ja suurin osa kalatarjonnasta on kasvatettua. Syyskuun 1. kielto loppuu ja kalatoreille alkaa virrata merenantimia. Sardaa, sardiineja, mulloa, sinikalaa, meriahventa ja makrillia. Television ykkösuutisissa näytetään alkaneen kalakauden tohinaa, kerrotaan hintoja ja tietoja saaliista. Nyt syödään merikalaa, jihuu ja edulliseen hintaan!


Kalastajat ovat olennainen osa rannikkokaupungin arkea. Pieniä kalasatamia on omassa kaupunginosassakin pari. Niissä päivystävät kalamiehet pienien purkkien kanssa, kalaa saa ostaa suoraan veneistä ja muutamassa paikassa on kuppila, joissa tarjotaan tuoretta kalaa autenttisissa kalasataman oloissa.


Kalastuskauden avajaisten kunniaksi etsin käsiini paikallisen kalakeiton ohjeen. Olen syönyt kyseisen tyylisiä keittoja alkukeittoina ravintoloissa mutten ollut aiemmin itse valmistanut. Ei ollut viimeinen kerta sillä kattilallinen keittoa upposi tälle perheelle. Väriltään kaunis ja ihanan sitruunainen keitto jäi perheemme vakkarilistalle. Suosittelen kokeilemaan. Käytin Sardaa, turkiksi kala on Palamut. Turkki on Sardan suurin kalastajamaa ja kyseinen kala päätyy myös usein tonnikalapurkkiin. Sarda on helppo käsiteltävä keitossa, sillä siinä on vain yksi keskiruoto. Kalaksi sopii mikä tahansa kalakeittoon sopiva mieleisesi kala. Kas näin:


Sardakeitto

  • 1 sarda ( noin 400 g kalanlihaa)
  • 1 porkkana
  • 2 perunaa
  • 1 iso sipuli
  • 2 laakerinlehteä
  • kourallinen tuoretta persiljaa
  • 1 litra vettä
  • 2 rkl voita
  • 2 rkl jauhoja
  • 1 kanamuna
  • 1 sitruunanliemi
  • 1 dl omenaviinietikkaa
  • suolaa maun mukaan
1. Puhdista kala ja leikkele palat pienempiin osiin. Kuori porkkana, sipuli ja perunat. Lohko ne ja laita kattilaan. Heitä sekaan laakerinlehdet ja persiljat. Kaada päälle vettä niin, että peittyvät. Laita kiehumaan.


2. Kun perunat, porkkana ja sipulit ovat puolikypsiä, lisää kalanpalaset. Anna kiehua alhaisella lämmöllä ettei kala hajoa täysin osiin. Kun kalat ja muut ainekset ovat kypsiä, erottele kalat liemestä. Poista kalasta viimeistään tässä vaiheessa mahdolliset ruodot. Ota laakerinlehdet pois liemest ä.

3. Soseuta vihannesliemi sauvasekoittimella tai blenderissä. Lämmitä toisessa kattilassa voi ja sekoita siihen nopeasti jauhot, lisää soseutettu vihannesliemi. Lisää suola. Kun liemi alkaa kiehua, lisää kupissa kevyesti vatkattu kanamuna ja sitruunaseos siihen. Lisää kalanpalat ja omenaviinietikka. Anna kiehua 10 minuuttia. Tarkasta maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

4. Tarjoa tuoreen leiv än kanssa, päälle voi ripotella minttua ja chilirouhetta.


Kalaisia talviaikoja itse kullekin! Jaa oma kalakeitto reseptisi!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Paluu sielun maisemiin

Mies paiski kesän töitä joten pieni irtiotto oli pakko keksiä yhdessä. Varasin miehelle ylläriksi meille kahden päivän minireissun Eski Foçaan, joka on meille molemmille rakas rentoutumispaikka. Tyttö suuntasi mummin ja ukin kanssa ulos aamiaiselle ja itse pakkasin reput valmiiksi, mies hieroi unisia silmiään ja taisi tajuta olevansa matkalla Foçaan vasta metrossa. Hyrisin onnellisena jo matkalla, olisi ehdittävä uimaan keskustan rantaan, syömään kalaleivät kulmabaariin, kalatorille, illaksi tuttuun kuppilaan ja kävelylle linnoituksen kupeeseen auringonlaskun aikaan. Seuraavana aamuna kuuntelisin kalastajaveneiden putputusta ja väistelisin kalaverkkojen selvittelyä.



Alkumatka metrossa sujui väljästi kunnes vaihtoasemalla jouduimme keskelle satoja muita, jotka olivat  menossa viikonlopun viettoon Foçaan. Paikka on lähin izmiriläisille erityisesti Karşıyakan puolelta tuleville, joten metroasema oli tupaten täynnä rantamekkoja, uimaleluja ja muita lomalaisia. Seisoimme viimeisen metrovälin kuin sillit suolassa ja valmistauduimme juoksemaan. Kun ovet avautuivat rynnimme kohti bussia reput heiluen, kuten muutkin saman reissun aiemmin tehneet. Aiemmasta poiketen busseja olikin yhden sijasta neljä, jotka täyttyivät nopeasti. Olisiko Foça pullolaan turisteja, rauhan tyyssija? Ikkunassa vilisevät maalaismaisemat rauhoittivat, tuttuja kurveja ja viimeinen nousu huipulle ennen laskeutumista turkoosiin lahdelmaan.



Pienen Eski Foçan mukulakivikujat, kahvilat, ravintolat ja kaupat ovat tulleet tutuiksi. Oli ihana lampsia pitkän tauon jälkeen kylässä. Tuolta saa maailman parasta lokanta ruokaa, ehditäänkö tuonne syömään mustekalarenkaita, melonijäätelö ennen vai jälkeen lounaan, kalahallin tarjonta on tarkastettava, niin ja ostettava Taşköyn oliiviöljyä. Foça ähky yllätti jo kävellessä bussiasemalta hotellille.



Ja sitten rauhoituin. Sama mummo istui kioskin kulmalla kun aina ennenkin, sama kalastaja joi rakıa purkkinsa kannella ja toinen selvitteli aukiolla verkkoja. Kissat ja koirat makoilivat kalastajien verkkokasoissa ja veneiss ä. Söin lautasellisen simpukoita suoraan kojusta samassa paikassa kuin ennenkin. Sama kylähullu hyppi, meditoi ja joi kaljaa kahvimukista kuin niin monta kertaa aiemminkin. Olin päässyt siihen moodiin, jota tulin hakemaan. Kun ei ole kiire mihinkään, tietokone ei tuijota olohuoneen nurkassa odottavasti, pesukone ei pyöri eikä kukaan kaipaa mitään.



Juoksimme hotellilta suoraan edessä kimmeltävään kaupungin lahteen, todistimme parvekkeelta boheemiin pensionaattiin vaeltavaa hääkulkuetta ja ehdin syödä melkein kaikkea mitä haaveilin jo matkalla. Kalaleipä oli parempaa kuin muistin ja tutussa ravintolassa oli huomattu meidät ja varattu pöytä kalastajapurkkien vierestä varmuuden vuoksi. Maailman parhaita mustekaloja, mezejä ja rakıa. Purppuranpunaan tummuva ilta ja lahden ympärillä käyvä kuhina. Foçassa kaikki tuntuu olevan aina hieman paremmin. Nukahdin taas öiseen putputukseen ja heräsin mereltä tuivertavaan tuuleen ja tuttuihin ääniin. Foça, nähdään taas pian.




Foçan kuluja:
Athena hotellin kahden hengen huone 150 tl/yö
Metro-bussimatka Izmiristä Foçaan 7 tl
Kalaleipä 6 tl
Olut rantakuppilassa 13 tl
Illallinen kahdelle 120 tl


Eşki Foça on pieni alue, jossa majoituspalveluita on niukasti keskustan alueella. Pieniä pensionaatteja, joten sesongin aikaan varaus on ehdoton ja hinnat pysyttelevät melko korkealla. Todella laadukkaasta butiikkihotellista joutuu pulittamaan elokuun viikonloppuna jopa 600 tl/yö! Hieman kauempana, lyhyen dolmusmatkan päässä on muutama isompi hotelli omine rantoineen ja palveluineen. Ravintolahinnoissa vaihtelua on paljon, pienissä turkkilaissa illallisravintoloissa hinnat ovat edulliset ja laadusta ei ole tingitty. Kala, äyriäiset ja mezet kuuluvat parhaimpiin, mitä olen Turkissa syönyt. Foçaan voi tehdä Izmiristä päiväreissun mutta silloin jää paitsi samettisista illoista ja ihanista aamuista ja ne ovat kylän parhautta.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Huivipäinen nainen

Olimme pari viikkoa sitten poistumassa tutusta rantaravintolasta. Nurkkapöydässä istuva huivipäinen nainen hymyili minulle ja tytölle aurinkoisesti ja syöksyi nappaamaan tytön syliinsä. Hetken hämmästeltyäni tunnistin naisen kurssikaverikseni, joka ei kurssin aikaan käyttänyt huivia vaan istui pitkät hiukset valtoimenaan aina eturivissä.


Asun alueella, jossa huivia käyttäviä turkkilaisia naisia on melko vähän. Huivia käyttävien määrä on yleisesti ottaen kuitenkin lisääntynyt viime vuosina, osittain sen takia että se ei enää estä opiskelua tai työllistymistä. Meneillään on ollut myös ilmapiirimuutos, joka on tehnyt huivia käyttävistä hyväksyttyjä monissa piireissä. Ennen paremmissa piireissä oli tupeerattu tukka, nyt niissä on myös fiinejä huivia käyttäviä. Muutoksen tuulista ollaan monta mieltä Turkissa.


Monelle suomalaiselle huivi on vähintään mielenkiintoinen ja joissakin tapauksissa pelottava. Pieni pala kangasta päässä saa ilmapiirin sähköiseksi ja mietteliääksi. Täällä lomailevien ajatukset etsiytyvät usein pohtimaan miksi, itse sivuutan asian usein tottuneesti. Usein mutten aina. Kuşadasin lomalla katselin rannalla naisia, jotka käyttivät uidessaan kokopukua ja päähinettä. Seuraavalla viikolla Foçassa ihmettelin yläosattomissa aurinkoa ottavaa.


Turkkilaisten suhtautuminen huiviin on monimutkainen asia. Tyttäreni tarhakaverin mummo huokaisi helpotuksesta keväällä kun tarha oli ohi ja juttelimme uudesta koulusta. Mummon mielestä tarhassamme oli lisääntynyt häiritsevästi huivia käyttävien määrä, haluan pitää lapsenlapseni kaukana sellaisista piireistä! Karşıyakan rantatien terassilla tiukkaan huiviin pukeutunut nainen juomassa olutta ja polttamassa tupakkaa saa mieleni sekavaksi, radikaali ilmaisu vai uusi suunta?

Huivia käyttävä ja minimekkoa pitävä kaveripari on tuttu näky kaupungin kaduilla. Eri tavoin pukeutuvilla naisilla on kuitenkin aika samanlaiset huolet ja ilon aiheet, miehet, opiskelut, työt tai työttömyys, kamalan rakas suku ja tulevaisuuden haaveet. Miten miehesi suhtautuisi jos alkaisit käyttää huivia, kysyin tuttavaltani? Ottaisi eron, huudahti ik äiseni kaveri. Niin tekisin minäkin jos mieheni elämän täyttäisi pelkkä uskonto, hän jatkoi kiivastuen. Samainen tuttavani ei ole koskaan antanut anteeksi toisesta kaupungista kotoisin olevalle anopilleen, joka kutsui aikoinaan tulevaa miniää uskottoman Izmirin kasvatiksi. Olen muslimi mutta teen sen omilla ehdoillani, teroitti kaverini ja keskustelu oli päättynyt.

Kevään kurssilla muutama nuori tyttö painiskeli huivinkäytön kanssa, pään peittäneen huivia kokeiltiin ja mallailtiin, sopisiko mulle? Näytänkö vanhemmalta, kauniimmalta? Mielipiteet huivista tuotiin esiin kursailematta, toinen opettajista tyrmäsi ne täysin ja huiviapitävä taas esitteli kuviaan ennen ja jälkeen. Suomalaisittain huivia käyttävän ja tukka hulmuten kulkevan välille tulee tehtyä helposti jako konservatiiviseen ja liberaaliin, ahdasmieliseen ja vapaamieliseen. Raja ei kuitenkaan ole niin selvä ja kohtaamiset ihmisten kanssa vahvistavat asiaa.


En tiennyt mitä sanoa rantaravintolassa tapaamalleni kurssikaverille. Ai onpa kiva huivi vaiko kuinka päädyit tähän ratkaisuun. Jätin siis kommentoinnin huivista ja keskityin olennaiseen kuten kesään ja työkuvioihin. Aurinkoisesti hymyilevä tyttö istahti takaisin pöytään kavereidensa keskelle, tummanvihreä huivi heilahtaen.

Ulkosuomalaisena Turkissa olen keskellä miljoonia eri tavoin samaan uskontoon uskovia. Tietyllä tavalla olen suvaitsevampi kuin osa paikallisista sillä voin pysytellä ulkopuolella juu-ei huiviin liittyvistä keskusteluista. Turkin kaupungissa olen normaali näky tavallisissa vaatteissani mutta huivia käyttävänä herättäisin taatusti huomattavaa huomiota ulkomaalaisena.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Pide on Turkin vastaus pizzalle

Tunnustaudun pide hulluksi. Olen rakastanut sitä kiviuunista pöytään tuotua veneen muotoista herkkua alkuvuosista asti. Kun olin muutaman kerran pettynyt turkkilaisen ravintolan pizzaan, vinkkasi joku paikallinen että kannattaisi siirtyä pideen ja kyllä kannatti! Hyvä pide vetää hiljaiseksi ja tekee onnelliseksi. Jos käyt Turkissa, syö pide, ihan oikeasti.

Pide ravintolan rapsakka herkkusieni-kasar juusto paistos, nam.
Pideä on monenlaista. On mustanmeren pide kanamunalla, Konyan ohutkuorinen pide ja taikinaan suljettu pide. On jauhelihaa, pinaattia ja fetaa, kanaa, herkkusieniä, munakoisoa ja pelkkää kasarjuustoa. Tarjonta on loputon. Konyan pide on itselleni tuttu anoppilan kautta ja se on yksi parhaista. Konyassa pide tarjoillaan ravintoloissa pitkänä kapeana levynä, josta jokainen pöytäseurueessa leikkaa omalta kohdaltaan itselleen palan. Vierekkäin voi olla eri täytteisiä. Konyassa onkin lukuisia firineitä eli kiviuunileipomoita, johon anoppi kiikuttaa muutaman sata grammaa jauhelihaa, tomaattia, tulista biberiä ja sipulia. Hetkisen päästä kotiin saadaan laatikollinen ohuen ohutkuorista kuumaa pideä, joka huuhdotaan ayranilla alas. Voi nam. Toisikohan anoppi laatikollisen tullessaan?

Anoppilan Konyan perinteinen ohutkuorinen pide, nam.
Itse tykkään myös perinteisestä versiosta eli veneenmallisesta rapeasta, joiden lempparitäytteet vaihtelevat mielialan, vuodenajan ja kuun asennon mukaan. Pinaatti-feta ja herkkusieni-kasarjuusto taitavat olla suosikkejani. Jauhelihakin on jees kunnon mausteilla ja tomaatti, biber, sipuliversio mustanmeren tyyliin kruunattuna päälle rikotulla kanamunalla on ihanan mehevä.

Kesälomalla Kuşadasissa sain pidehimon ja söin sitä joka toinen päivä. Piden tulee olla rapeaa, kuumaa ja se pitää leikata siisteiksi siivuiksi. Pöydässä päälle heitellään rukolaa, persiljaa ja tulista paprikarouhetta. Tänään tein monen vuoden tauon jälkeen pideä tytölle ja itselleni. Miehelle jäi yksi kunhan kotiutuu töistä. Eihän se kotiversio vedä vertoja kiviuunille mutta sanoisin että peittoaa monet kotona väännetyt pizzat. Kannattaa kokeilla:

Pide

Pohja:

Noin 7 gr kuivahiivaa
2 tl sokeria
1/4 + 3/4 osaa lasillista 42 asteista maitoa tai vettä
2 tl suolaa
n. 2.5 lasillista jauhoja
oliiviöljyä
1 rkl jogurttia

Täytteet oman valinnan mukaan:

-tulista makkraa
-herkkusieniä
-kasviksia
-jauhelihaa
-kanaa
-erilaisia juustoja
-paprikatahnaa
-tomaattikastiketta

Lasi tarkoittaa tavallista juomalasia eli 2 dl vetoisuudeltaan.

1. Laita pieneen kulhoon hiiva, 1/4 osaa lasillista lämmintä vettä/maitoa ja sokeri. Sekoita ja anna tekeytyä noin vartti. Laita uuni täysille ( 250 astetta ja jos mahdollista käytä pizzakiveä).

Hmm, alku ei näyttänyt lupaavalta, sormet liisterissä!
2. Sihtaa toiseen isompaan kulhoon jauhot ja suola, tee keskelle kolo. Liruta hiivaseos siihen, lisä ä jogurtti, ja loput nesteestä eli 3/4 osaa. Vaivaa hyvin ainakin 10 minuutin ajan, kuplat pois! Seos tarttuu sormiin mutta siinä tulee olla hyvä sitko. Ei kannata lannistua.

4. Valele puhdas kulho 1 rkl oliiviöljyä ja laita taikina siihen, käännä kerran ympäri ja peitä aavistuksen kostealla keittiöpyyhkeellä. Anna kohota ainakin tunti, taikinan tulee vähintään kaksinkertaistua.

Piden kotona veivaamisen tauko näkyi mutta siitä se taas lähti.
5. Sitten hommiin! Jaa taikina 4 osaan ja jauhota leivinalusta. Kauli tai taputtele taikinasta pitkulaisia. Täyt ä ne haluamillasi t äytteillä mutta älä vedä överiksi. Laita täytteet taikinan keskiosaan ja jätä reunat vapaiksi. Käännä raunat hieman täytteen päälle, jotta paistoksesta tulee veneenmuotoinen.

6. Laita piden taikinaosiin hieman jogurttia ja nokareet voita pideveneen päihin. Kuumaan uuniin noin 10-15 minuuttia. Voit voidella taikinaosia kerran öljy-munaseoksella tai öljy-jogurttiseoksella halutessasi. Piden valmistumista kannattaa tarkkailla silmä kovana sillä eri täytteet käyttäytyvät eri tavoin.

Uunista pullahti ihan loistavat 4 kotitekoista pideä, ensi viikolla uudestaan!
Itse tein 4 erilaista pidettä. Kahteen laitoin paprika-tomaattitahnaa, kahteen en laittanut kastiketta ollenkaan. Yhteen pideen laitoin herkkusieniä, tomaattilohkoja ja kasarjuustoa (cheddar sopii hienosti), yhteen tulista sucuk-makkaraa ja kasarjuustoa, yhteen tonnikalaa, fetaa ja herkkusieniä ja yhteen kaikki jäljelle jääneet. Täytteitä voi laittaa maun mukaan kuten pizzaan, samoin mausteita. Uuninrapeat pidet voi nauttia tuoreen persiljan ja rukolan kera. Ei ihan kun kiviuuni raflassa mutta voi että oli muuten maukasta!

Afiyet olsun!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise -poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Sain Helenan uuden kirjan luettavaksi jonkun aikaa sitten. Normaalisti olisin ahminut kirjan yhdessä illassa mutta hektisten viikkojen takia olen joutunut tyytymään lukuhetkeen juuri ennen unta. Helena vie lukijan Etelä-Ranskan kaksikulttuurisen perheen arkeen. Toisen ulkosuomalaisen äidin aallon huiput ja pohjat tuntuvat niin tutuilta että toisinaan unohdan Helenan asuvan Ranskassa eikä Turkissa. Nyökyttelen sivuja käännellessä ja hymisen itsekseni, noin minullekin kävi. Näen Helenan leveäpyöräisten isojen rattaiden kanssa tunkemassa niitä ranskalaiseen bussiin ja muistan tytön samanlaisten rattaiden olleen liian leveät Ankaran dolmukseen, moneen kahvilaan ja kaupan käytäville. Helenan rattaita kutsuttiin Ranskassa traktoreiksi, Turkissa omaamme kauhisteltiin jeepiksi.


'Kaikkihan tietävät miten vaarallista home on, miten täällä se ei tuntunut ketään kiinnostavan? Kirosin elämää, Ranskaa, ulkomaita . Ikävöin parkettilattiaa, tuulikaappia, kolminkertaisia ikkunoita ja saunaa . Kuka hullu täällä halusi asua? Minä haluan kotiin . Kotiin! '

Ulkosuomalaisen elämä maailmalla saattaa tuntua sateisessa marraskuussa ainaiselta auringonpaisteelta ja jatkuvalta rantakahvilassa notkumiselta. Totuus on kuitenkin toinen. Helena kuvailee kirjassaan matkaansa ranskalaiseen mieheen rakastuneesta naisesta kaksilapsisen perheen pyörittäjäksi Ranskassa. Ranskassa kaikki tehdään toisin, leipä on ihanan tuoretta aamuisin mutta kuherruskuukauden jälkeen paljastuu maan vanhoillinen puoli. Koulutusjärjestelmä, naisen työllistyminen ja lasten kasvatus ovat kaukana suomalaisesta maailmasta.

Yhtäkkiä apua kuitenkin oli tarjolla enemmän kuin osasimme odottaa .
 – Kuinka voitte?
 – Meille mahtuu kyllä jos on hätä .
 – Tarvitsetko lastenhoitoapua? 
– Löysin teille asunnon netistä! 

Asiat hoituvat toisinkin, Ranskassa ranskalaisittain. Helenan tyyli on letkeää ja suoraa, nyt ei turhia kaunistella. Samaistun moniin tilanteisiin ja kirjan lukeminen on nyökyttelyä, naurua ja itkun tuherrusta. Tilanteet, joissa ei ihan tiedä kuinka ollaan kuin paikallinen tai kun ei hyväksy kaikkia toimintatapoja suomalaisena ovat tuttuja. Tekisi mieli halata Helenaa, meitä samassa ulkosuomalaisten purkissa olevia on paljon. Olen varma, että aika moni muukin kirjaa lukeva nauraa ja itkee sekä nyökyttelee ja perheen muut osapuolet kummastelevat siihen ulkosuomalaisen maailmaan uppoutunutta.

 ' Tyttö vietti päivänsä ympäristössä, jollaisesta minulla ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta . Hän kertoi juttuja, joita en voinut ymmärtää täysin, koska en tunne sosiaalista kontekstia Hän puhui jo ranskaakin paremmin kuin minä .'

Ulkosuomalaisen osa on kaksijakoinen, se antaa valtavasti mutta ottaa myös paljon. Helenan yksi kantava teema kirjassa on kipuilu lasten kasvatuksen suhteen. Miten juurruttaa kaksikulttuurisiin lapsiin annos Suomea ulkomailla? Suomen annostelun lisäksi Helena tasapainoilee oman opitun ja uuden kulttuurin välillä, imetys, lääkärit, koulu ja kasvatus hoidetaan toisin, mistä löytyy oikea polku kahden kulttuurin puristuksessa. Maman Finlandaisessa päästään kirjailijan lähelle, Helena ei pelkää kertoa miten vaikeaa sopeutuminen toisinaan on muttei myöskään sitä että elämästä voi rakentaa omanlaisen myös Ranskassa. Sosiaalinen kulttuuri, uudet ystävät, työmahdollisuudet ja ranskalainen arki tulevat tutuiksi kirjailijan sanoin ja kokemuksin. Ulkosuomalaisen arjessa on nousuja ja laskuja kuten kenellä tahansa mutta ulkosuomalaiselle kurvit ovat alussa tuntemattomia.

Tätä se elämä on nyt . Matkalaukku, la valise, on kyllä laskettu antibesilaisen talon nurkkaan, mutta se pysyy puoliksi pakattuna . Tasapainottelu kulttuurien välissä on kummallista nuorallatanssia . Kahdessa paikassa on hyvä olla, mutta toisaalta ei ole hyvä kummassakaan .

Luen viimeiset sivut kyyneleet silmissä. Helenan tavoin yksi verkostoni on muiden ulkosuomalaisten tuki. Miten samanlaisia voivat ajatukset, arki ja yksittäiset tapahtumat olla Antibesissa asuvan ja Izmirissä asuvan arjessa. Kirjan jälkeen jää mukavan hykerryttävä olo ja lamppu syttyy. Me suomalaiset ulkomailla olemme monesti niin vahvasti suomalaisia että tuhansien kilometrien päässäkin kiinnitämme huomiomme samoihin iloihin ja suruihin. Katsomme muumeja satoja tunteja, keitämme puuroa, ajamme fillarilla ja teemme töitä vaikka helpommallakin pääsisi. Mutta kukapa helppoa elämää halusi ulkomaille muuttaessaan?

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise - poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Atena kustannus

http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/845

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kuka hyötyi minusta tänään?

Ensimmäisinä vuosina yritysten, työntekijöiden, sukulaisten ja naapureiden välinen verkosto pysyi tuntemattomana. Pala kerrallaan alkoi hahmottua miten tiukan verkoston avulla kaikki pitävät yhtä. Jokainen on jokaiselle jotain velkaa, rahaa tai palveluksia. Miten jokainen hyödyntää jotain toista. Jokaisella vedenmyyjällä, maustekauppiaalla, tarjoilijalla, taksikuskilla ja kukkakauppiaalla on muutama, joiden palveluksien pariin asiakkaita ohjata. Sukulaisilla, ystävillä ja puolitutuilla on aina sukulainen tai muu luotettavaksi luonnehdittu henkilö, joita suositellaan lääkäristä, sähköongelmista, mattojen pesusta tai kampaajasta puheen ollessa. Auringot, palmut ja jylhä vihreä vuoristo romahtivat hetkeksi kun tajusin että usein ystävällisen palveluksen takana on ajatus siitä, että myös omaa apuani saatetaan tarvita myöhemmin. Olen muuttunut osaksi pitkää ketjua, joka yhdistää kortteleita, sukuja, tuttavia ja työkavereita.


Olin alussa ihmeissäni miksi virastoon pitää tilata pussi rullakebapia lounaaksi, jotta saadaan asia hoidettua? Miksi kouluun pitää maksaa omantunnon mukaan yhteiseen hyvään vielä lukukausimaksun lisäksi? Olin surkea yhteyksien pitäjä ja jätin mieluummin ahdistavat sosiaaliset tilanteet väliin. Kantapään kautta opin että niin toimimalla Turkissa on mahdoton elää. Anopille on soitettava viikottain, on valittava vakiokampaaja, kalakauppa ja kahvila. On rupateltava korttelissa ettei jää näkymättömäksi. Lähdettävä lastenkutsuille, naisten tapaamisiin ja kissanristiäisiin. Naapurille marianne-pussi Suomesta ja talon siivoojalle tippi juhlapäivänä.


Hyötyketjuilu tuntuu alussa suomalaisittan epämiellyttävälle. Turkkilaisille se on elinehto. Yhdisty, sosialisoi ja ketjuile tai olet pelistä pois. Kun koko turkkilaisen yhteisön pyramidi eräänä kauniina päivänä toden teolla iskostui tajuntaan, aloin itsekin muuttua osaksi sitä. Kestän paremmin hieman rasittaviakin teekutsuja, tapaamisia ja sosiaalisia tilanteita, koska on pakko. Suosittelen sähkömiestäni kampaajalle ja kampaajaa kaverilleni. Muistathan kertoa Petralta terveisiä, huikkaan kaverilleni.


Lastensynttärit kera vanhempien saattavat vaikuttaa viattomilta tapahtumilta mutta niihin liittyy myös usein verkostojen vahvistamista ja uusia mahdollisuuksia. Synttäreiltä saatetaan lähteä kotiin mukana uusi yhteystieto mahdolliseen työpaikkaan. Niin kävi tuttavalleni, joka saapui kutsuille uutta duunia etsivän miehensä CV mukanaan ja palasi onnellisena kotiin tarjolla miehelle uusi työpaikka. Tarhojen ja koulujen lähellä sijaitsevissa kahviloissa ei ainoastaan juoruta turhuuksia vaan yritetään päästä eteenpäin elämässä. Niissä tarkistetaan lasten kavereiden vanhempien taustoja ja pidetään tietotoimisto auki.


Useat työpaikat ja muut kytkökset saavat alkunsa naisten teekutsuilla tai muissa epävirallisissa tilanteissa. Turkkilainen ei usko virallisia reittejä pitkin saapunutta tietoa vaan haluaa varmistaa kaiken naapurilta tai sukulaiselta. Mitä mieltä yläkerran naapuri on lähialueen koulusta? Millaiset ovat työolosuhteet ja palkanmaksu työpaikassa X? Asunnon oston yhteydessä käydään kolkuttelemassa naapurien oville ja halutaan tietoa talon tavoista, sopivatko ne meille? Kansan ylläpitämä oma tietoverkosto on usein huomattavasti tarkempi kuin yksikään virallinen.



Hyötyketjuilussa on ollut hiljaista kesän aikana. Edessä on kuitenkin tytön uusi koulu ja lukuisat uudet verkostoitumiset. Se alkoi omantunnon mukaisesta maksusta ja rupatteluhetkestä koulun johtajan kanssa, joka oli kovin kiinnostunut suomalaisesta koulujärjestelmästä. Toisinaan vanhojen verkostojen on aika löystyä, jotta ne voidaan taas tarpeen tullen elvyttää. Kesän jälkeen on edessä arjen verkostojen ravistelua ja käyttöönottoa, niitä joita tarvitaan arjen pyöritykseen. Yhteistyötä ja avunantoa puolin ja toisin.