perjantai 26. elokuuta 2016

Kuşadası -turismi ja turkkilaisuus paketissa

Olin vieraillut Kuşadasıssa vain talvella kun vaahtopäiset aallot piiskasivat tyhjää rantabulevardia, hotellien ovet olivat säpissä eikä basaarikujan kauppias pistänyt päätään kaupasta vesisateeseen. Heinäkuinen kaupunki otti meidät vastaan kuumana ja kuhisevana. Iltaisin autoliikenne tukki rantakadun ja loistoristeilijät vaihtuivat päivittäin kaupungin satamassa. Lähdin lomalle kaupunkiin ristiriitaisin tuntein, talvi oli näyttänyt miten kirkkaita vesistöjä ja tavallista kaupunkielämää paikka piti sisällään. Mietin miltä tuntuisi paluu basaarikujien sokkeloihin ja löytyykö kaupungista muutakin kuin turistiravintoloita. Jos tykkää Foçan tyylisen kalastajakylän rauhasta, rosoisuudesta ja rakısta kiikkerällä puutuolilla niin voiko myös nauttia tinkimisestä, havaijinpihvistä ja hulinasta?


Kuşadası lomapaikkana onnistui myymään itsensä minulle jo eka päivänä. Kaupungin lomailijoista osa on turkkilaisia ja osa ulkomaalaisia, valtavat risteilijät tuovat kaupunkiin päiväksi vierailijoita. Basaarialue on kaunis! Vanhoja labyrinttimaisia kujia ja vanhankaupungin tunnelmallisia ravintoloita. Teki mieli istahtaa useampaan kuppilaan kuin ehdin. Basaarikujien kauppiaiden terä on ruostunut tai ympärilläni leijui paikallinen aura ja selvisimme parilla tarjoushuutelulla. Kuşadasi on kiva yhdistelmä turismia ja normaalia turkkilaista elämää, heti vanhankaupungin takaa alkaa paikallinen arki. Turkkilaisten suosimat ravintolat, ukkokuppilat, naiset virkkaamassa kadulle kannetuilla tuoleilla ja vilkkaat paikallisten ostoskadut. Kaupungintalon takakujilla keräännytään päivisin puhumaan politiikkaa ja juomaan iltaisin rakıa jotta unohdetaan päivän politikoinnit.


Parasta antia Kuşadasissa on ehdottomasti sen monipuolisuus, 10 päivän lomalla emme ehtineet kaikkea mitä piti mutta sentään aika paljon. Kaupungin alueella on useita eri ranta-alueita, joista itse ihastuin Green Beachiin. Kuşadasista pääsee hyvin retkille, sillä satamasta voi nousta Kreikan Samokselle menevälle lautalle tai 27 km päässä sijaitsevalle luonnonpuistoalueelle. Samoksesta tarinaa myöhemmin. 

Efesoksen rauniokaupunki, Sirincen pieni kaunis kylä ja Pamukkale ovat päiväreissun päässä. Majoituimme keskustassa, rantakadun lähellä ja ainakin itse tykkäsin sijainnista. Dolmukset liikennöivät jatkuvasti eri rannoille ja luonnonpuistoon asti mutta kävellen pääsee kulkemaan vanhaan kaupunkiin, keskustaan ja lähirannoille.


Kuşadasi on yllättävän edullinen eikä ns. turistihintoja tullut vastaan juuri missään. Euroissa laskevalle ulkomaalaiselle Turkki on edullinen, taksilla ajaminen, majoittuminen, ruokailut ja ostokset ovat halpoja. Kävimme muutamassa turistiravintolassa juomilla mutta ruokailut ajoitettiin suurimmaksi osaksi paikallisten suosimiin paikkoihin kuten lokantoihin ja kepab-ravintoloihin. Pettyä ei tarvinnut. Kuşadasissa ilta kuluu mukavasti kaupungin rantabulevardilla, jonne kerääntyvät kalastajat, paikalliset, kaupustelijat ja turistit.


Izmirin jälkeen Kuşadası tuntui todelliselta lomakaupungilta, jossa lomatunnelmaan virittyy nopeasti. Ahdistuminen turismin puoliin iski Kuşadasin uudella markkinapaikalla, jossa kahteen kerrokseen mahtui mölyä, kuumuutta, liikaa ihmisiä ja tavaraa. Huh, äkkiä pois, en olisi keksinyt mitään ostettavaa edes yrittämällä. Kaikessa on puolensa, matkailusta elävässä kaupungissa vallitsee mielenkiintoinen paikallisen ja turismin välinen kombo. Jos rantakuppilalla ei ole anniskeluoikeuksia niin olutta anniskellaan pahvimukista ja viiniä teekupista. Izmirissä taas jokainen tietää missä juodaan viiniä ja missä taas teetä. Kukaan ei uskaltaisi huutaen kohdistaa tarjousta ohi kävelevälle naiselle puodistaan.


Kuşadasi jäi sen verran kuplimaan mukavana lomakokemuksena että palaan taatusti sinne takaisin. Izmiristä se käy helposti reilussa tunnissa bussilla. Lomalaisen kuluja Kuşadasısta:


  • Bussimatka Izmir-Kuşadası 6 €
  • 10 pvää 2 makuuhuoneen apart hotellissa keskustassa 500 €
  • lounas lokantassa 4 hlö 25 €
  • illallinen kebapravintolassa 4 hlö 35 €
  • rantatuoli rannalla 3 € + varjo 1,5 €
  • olut rantaravintolassa 3 €
  • lauttamatka Kreikan Samokselle 35
Oletko käynyt Kuşadasissa?

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Päivää olen Turkki, kuka sinä olet?

Vuosien aikana olemme tehneet Turkkini kanssa sinunkaupat, alussa teititellen kyseltiin kuulumiset, siviilisäädyt ja jalkapallojoukkueet. On ollut hyviä ja huonoja päiviä, aurinkoisia aamuja ja unohtumattomia hetkiä. Sitten on ollut niitä aikojai kuten monet viime ajat, kun jokainen uutinen on musta ja minulla ei ole sinulle paljoa positiivisia sanomisia. Silti sinä olet yhtä kaunis, yllättävä ja muuttuva. Alkuhuuman ja tottumuksen jälkeen Turkkini onkin halunnut jotain uutta, se on lähtenyt kai etsimään itseään, hamuaa ihan uusiin ilmansuuntiin ja haluaa uudistautua.



Kuluneiden 14 vuoden aikana olen tottunut Turkissa kaikenlaiseen. Ensimmäiset vuodet menivät opetellessa ja juuri kun luulin jotain tietäväni, huomasin että mitä enemmin tutkin, sen vähemmin tiedän. Turkkia on mahdoton käsittää, monet maan uutiset tuntuvat yhtä kaukaisilta Izmirissä kuin ne tuntuvat Suomessa. Me kaupunkilaiset lännessä emme ole usein kosketuksissa Itä-Turkin tapahtumiin, kylien konservatiivisiin sääntöihin tai rajaongelmiin. Lenkkeilemme Izmirin lahden ympärillä aamuisin ja hyppäämme arkiseen perjantaihin kuten kuka tahansa Euroopassa. Illalla kauhistelemme uutiskuvia pakolaistulvasta rajalla, pommi-iskusta rajakaupungissa ja vuosikymmeniä jatkuneesta sotatilasta idässä. Tai sitten otamme taukoa uutisista ja katselemme paikallisia draamasarjoja toiselta kanavalta.


Tapaan päivittäin lukuisia puolituttuja, ehkä yhden ystävän, perhettäni ja kuljen satojen kaupunkilaisten ohi. Jokaisella on omanlainen tarina ja mielipide Turkin tapahtumiin. Näen kerjäläisiä, syyrialaisia pakolaisia, puistojuoppoja, jeepillä ohi ajavaa ylimystöä, naisen huikean korkeissa koroissa ja minihameessa ja tiukkaan huiviin verhoutuneen vieressä. Lapsia ilman kenkiä ja toisia oman autonkuljettajan kyydissä. Turkki on miljoonien tarinoiden, salaliittoteorioiden ja suurien unelmien maa. Joskus unelmat toteutuvat, useimmiten eivät. Jos jotain, niin Turkki on opettanut ymmärtämään myös sellaisia, joiden mielipiteet ja tavat ovat valovuosien päästä omista. Miksi joku menee naimisiin rahasta, miksi toinen haluaa näyttää uskonnollisen vakaumuksen pukeutumalla tai joku on valmis vaarantamaan paljon paremman elämän takia.


Seurasin Suomesta käsin vallankaappausyritystä ja sen alun kuohua sydän syrjällään. Mitä ihmettä taas tapahtuu? Paluu kotiin laittoi asiat taas oikeisiin lokeroihin. Voin kuvitella että henkilölle, jolle Turkki on melko tuntematon maana, vapaaehtoinen asuminen maassa saattaa kuulostaa kummalliselta. Minulle Turkki on koti, loputon elämän koulu ja tarina-aitta, jossa on monta tutkittavaa nurkkaa, kuvattavaa kuvakulmaa ja vielä tapaamattomia ihmisiä. Ympärillämme leijuu tällä hetkellä monia kysymyksiä ja ilmapiiri maassa on odottava. Oma arki kuitenkin jatkuu. Suomen loman pelottavista uutistunnelmista tipahdin takaisin omaan kortteliini, siihen tuttuun Turkkiin jossa tehdään töitä, hikoillaan elokuun helteissä, ollaan vielä puoliksi lomalla, lenkkeillään ja suunnitellaan syksyn kiireitä. Pienellä varauksella, sillä ollaanhan Turkissa ja suunnitelmilla on tapana muuttua.


Turkki on nyt lähes päivittäin lööpeissä eri maissa. Täältä katsottuna se tuntuu kummalliselta, maa ei ole aiemmin kiinnostanut maailmalla tässä mittakaavassa. Osa uutisista on käsitelty Turkissa jo aikaa sitten ja tälle päivälle on jo uudet otsikot. Mielipiteitä jakavaa Turkkia on helppo vihata. Moni, joka ei ole maassa koskaan vieraillutkaan tietää millaisia turkkilaiset ovat. Jopas, ihmettelen sanomalehden mielipidepalstaa selaillessa. Itsellenikin sen tietäminen on vaikeaa näin väkirikkaassa ja monimuotoisessa maassa. Jokainen uusi tapaaminen tuntuu vievän yhä kauemmas olettamuksista ja varmasta tiedosta. Turkkia ja turkkilaisia on mahdoton niputtaa yhteen sillä pakka hajoaa tutkiessa tuhansiin osiin.


Illalla ennen nukkumaan menoa mietin kauhuskenaarioita suhteestamme, mit ä ihmettä sinun kanssa Turkki voi tehdä kun jokainen aamu on uusi yllätys? Aamulla ensimmäinen elokuinen sadekuuro on huuhtonut ikävät ajatukset länsirannikolla viemäriin ja uusi toivo nousee. Aamuisen lenkin aikana ehtii ihastella monia asioita, joihin kulminoituu oma Turkki. Heräilevän miljoonakaupungin ihmisvirrat, kaupungin tyyni lahti ja alkava lauttaliikenne. Rosoinen miljöö ja metroaseman graffitit. Pulunruokkijat ja hiljaa istuvat kalastajat. Leipomosta leijailevat tuoksut ja aamun juorut.




















keskiviikko 17. elokuuta 2016

Lomailu on työtä

Kesäisen lomailuputken jälkeen arki tuntuu ihanalta. Oma pesukone, sänky, kirjat ja hammasharja tutussa paikassa ovat melkein luksusta. Tänä kesänä olemme tytön kanssa saaneet lomailla niin tarpeeksi ettei paluu kotikaupungin kiireisiin haitannut eilen enää yhtään. Lomalla on kivaa mutta lomalta paluu kotiin on sekin juhlaa. Monena vuonna olen harmitellut ettei lomalla ehdi tehdä niitä kahta asiaa mitä ulkosuomalaisena kaipaan eli lomailla Suomessa ja Turkissa. Tänä kesänä se kerrankin onnistui.


Suomen loma tarkoittaa ulkosuomalaiselle sukulaisia, suomiyst äviä ja kotimaan ruokia, ehtii ihmetellä miten moni asia on muuttunut mutta myös sitä että jotkut asiat eivät muutu koskaan. Sellaiset kuten tapaamiset vanhojen ystävien kanssa, upea luonto, hiljaisuus ja mökkielämä. Tytölle Suomi on se toinen kotimaa, jossa suomen kieli vahvistuu ja suomalainen kulttuuri tulee tutuksi.  Helposti unohtuu että tytölle tavallisten suomalaisten asioiden tekeminen on loman parhautta. Mustikkapiirakan teko sukulaistädin kanssa, käsipohjaa lammenrannassa ja vadelmat suoraan metsästä. Onko mökin metsässä karhuja, villisikoja vai tiikereitä? Suomen loma on ulkosuomalaiselle tunteellinen tila, jossa on myös omat stressipisteensä. Pitäisi ehtiä joka paikkaan ja nähdä niin monia ettei aika riitä koskaan, pitäisi ehtiä syödäkin kaikki kauden herkut. Lähtiessä ei tiedä mitä tuntee, ikävää, onnea vai ulkopuolisuutta. Onko menossa vai tulossa. Kyseessä on epäloma, jonka vastapainoksi tarvitaan löhöloma.


Palasimme muutama päivä sitten lomalta Kuşadasista. Paluu basaarikujille, turistiravintoloihin ja hotellielämään pitkän tauon jälkeen oli jännää mutta lopussa jo hieman raskasta. En ole käynyt hotellilomalla turistikohteessa vuosikausiin eikä se ollutkaan kamalaa vaan aika ihanaa. Basaarikujilla kaupattiin kopiotavaraa kuten ennenkin ja turistiravintoloiden listat olivat yhtä paksuja kuin vuosia sitten. Tuli ihana tuttuuden tunne. Teki mieli laittaa paita kunnolla housuihin sille turistiravintolan nuorelle reppanalle, jonka tyttöystävä on suomalainen. Puolentoista viikon aikana ehdimme syödä liian hyvin, uida ja ruskettua. Loman aikana muistin senkin miksi aikoinaan halusin niin kovasti pois turistialueelta asumasta. On kummallista olla turistina molemmissa kotimaissa. Porvoossa en tiennyt miten päin olla kaupassa, jossa toivotettiin tervetulleeksi englanniksi ja Kuşadasın basaarikujalla seurasin vierestä tinkimistä kuin näytelm än katsoja.


Koulut alkavat Turkissa vasta reilun kuukauden päästä ja helteet jatkuvat. Yritän viritellä itseäni takaisin arkeen ja laitan lisää tarinaa Kuşadaşista ja jotain myös Turkin tilanteesta. Turkki on nyt esillä päivittäin myös Suomen lehdistössä mutta oma arki kulkee Izmirissä tuttuja latujaan. Olen saanut sen verran paljon kyselyitä ja yhteydenottoja viimeisen kuukauden aikana että yrit än raapustella jotain asiasta lähipäivinä. Kommenttiboksiin saa laittaa myös kyselyitä liittyen aiheeseen mutta pidätän oikeuden vastata omien rajojeni suhteessa, blogini ei käsittele politiikaa joten sen tarkempaa poliittista selvitystä en tule tekemään.





maanantai 1. elokuuta 2016

Ruoka on vakava asia

Tiesin olevani tekemisissä astetta vakavammin ruokaa suhtautuvien kanssa jo vuosikausia sitten. Kun uusi tuttavuus oletti että paikallistan hänen kotikaupungin sen ruuan perusteella, olin liemessä. Aprikoosien kotikaupunki, makkaran valmistuksen keskipiste tai paprikan koti? Etkö tiedä? Nykyisin tiedän. Nykyisin monia kaupunkeja koristavat ruoka-aiheiset patsaatkaan eivät enää naurata. Jos Kumlucassa kerran kasvatetaan paljon tomaatteja, koristaa kaupungin keskustaa tomaattipatsas. Tietenkin. Turkkilainen hengähtää helpotuksesta kun hän kertoo syntyneensä Kaiserissa ja itse jatkan asiaankuuluvasti, niin kuivalihan kaupungissa. Olen tarpeeksi turkkilaistunut, jotta voin osallistua ruokakeskusteluihin. Alussa niissä on tekemistä ja ruokaan tulee suhtauduttua ylimalkaisesti.


Kevään kurssin myötä ruokavaliomme koki mahalaskun sillä oli kiire. Alkuviikkoina tytön tarhaan viennin ja kurssin alkamiseen jäävän aukon vein Alexia lenkille ja join juoksussa pikakahvin ja söin pasteijan. Lounaalla mitä sattuu ja illalla jotain ja äkkiä. Kurssikaverini kuunteli ruokavaliota kauhuissaan. Lopulta opin pilkkomaan tomaatit ja kurkut rasiaan mukaan juuston kera ja nautin aamiaiseni rauhassa koulun vastapäisessä kuppilassa teen kera. Oliiveja, juustoa ja vihanneksia jaettiin muiden aamupalaa nauttivien kanssa. Kahvilan omistajille asia oli pihvi sillä heillä oli tarjota vain jotakin niinkin epäterveellistä kuin täytetty paahdettu voileipä. Lounaaksi raahasin kotoa edellisen päivän ruokia, joita jaoimme lapsien ja äitien kanssa lounastauolla. Kiitos vaivannäön en lihonut kuin muutaman kilon, 4 kuukauden paisteijakuurilla karistettavana olisi nyt varmaan aikalailla enemmin.


Kahvilassa teekupin ääressä opin taas uusia juttuja ruuasta Turkissa. Tietoasi ruuasta ja sen tekemisestä arvotetaan monen asian perusteella. Eräänä aamuna puhuimme kadinbudu köftestä eli lihapullan tyylisestä ruuasta jota kutsutaan naisen reideksi. Olet varmaan syönyt niitä pannulla friteerattuja versioita, totesi eräs herra. Niitäkin, mutta myös keitettyjä anopin tekeminä. Mistäs anoppi on kotoisin ja sen jälkeen olimmekin melkein vanhoja tuttuja, anoppi kun oli saman ruokakulttuurin alueelta. Puhuimme niin pitkään Konyan pidestä, tandirista, okrakeitosta ja Kayserin makkaroista että miehen vaimo alkoi jo tuijotella minua alta kulmien. Ruuasta puhuminen kuuluu turkkilaiseen small-talkiin, sen peruskauraan kuuluu perinneruokien, ruoka-alueiden ja pienien nyanssien tuntemus. Nippelitiedolla omat osakkeet nousevat ja ulkomaalainen saa aina bonuspisteitä.


Kuluneen vuoden aikana olen todenteolla tajunnut että izmirin alueen ruokahulluuden keskipiste on se, mistä ruoka ostetaan. Osa asukkaista ajaa kerran viikossa kymmeniä kilometrejä, jonotellen ruuhkassa, hakemaan tietyn yliopiston alueella myytäviä vihanneksia. Sieltä ostetun munakoisokilon jälkeen tiedät miltä munakoison pitää maistua, valisti tuttu. Kahdesti viikossa, tiistaisin ja torstaisin on noustava ylös aikaisin ja rynnittävä bostanlin sivukujan pieneen myymälään jonottamaan parhaita munia, jogurttia ja vuohenmaitoa. Paikalla on oltava viimeistään 8.30 sillä 9.00 kaikki on loppu. Arvatkaa uskallanko kertoa että ostin eilen laarin kanamunia halpismarketin tarjouksesta!


Tiukassakaan ruokakeskustelussa Turkissa ei  kannata vaipua alakuloon vaan ottaa esiin suomalaiset ruoka-aseet. Karviaiset, raparperi, metsäsienet, savustuspönttö ja mustikat. Kaikki kiehtovat. Eräs tuttava lupasi maksaa mitä vaan jos tuon Suomen lomalta palatessani edes pari raparperin vartta ja toinen odottaa edes kourallista sieniä. Kaksikulttuurinen tuttavaperhe on tyytyväinen kun tuon makkaraa ja juustoa. Mies ei päässyt tänä kesänä Suomeen mutta tuliaisina tuotu hirvipaisti, juustot ja citymarketin mango-chili salaattikastike lämmittävät mieltä.


Hyvä ruoka tarkoittaa eri asioita Turkissa ja Suomessa. Viikonlopun ruoka ei poikkea juuri arkiviikosta, sekä tiistaina että lauantaina ruoka tehdään yleensä itse ja keittiössä panostetaan raaka-aineisiin. Karkkipäiviä tai sen suurempia sääntöjä ei tunneta herkuttelun suhteen. Turkissa en ole huomannut tuttavapiirissä sen suurempaa tarvetta mässäilyyn mutta ruuasta pitää nauttia viikon jokaisena päivänä. Jos oma leffamässy toiveeni on sipsipussi niin miehellä se on pieni kupillinen pähkinöitä tai hedelmälautanen. Yhteisen illan ruuaksi valitsisin pellillisen pizzaa ala Petra kun taas mies mieluummin päätyy kulholliseen salaattia ja lampaankareeseen. Suomalaisella karkkihyllyllä ostan megajättipussin jotain ja mies tyytyy yhteen lakuun. Jäätelökioskilla mies tilaa pallon vaniljaa. Miten tylsää, huokaan tutkaillessani monta palloa mahtuu tötteröön. Mies, joka on syönyt kotona joka päivä jotain hyvää lapsuudessaan. Kesän aikana olen ehtinyt kiertää anopin keittopottien ääreltä Suomen mustikka- ja kanttarellimetsiin sekä grilliähkyyn. Yritän saada anoppilassa ihastuttaneen okrakeiton reseptin blogiin mahdollisimman pian mutta sitä ennen suuntaan heiluttelemaan varpaita Kuşadasın rannalle.







perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kahden kotimaan välissä

Kotimatkalla rauhoituin lentokoneessa autoon unohtuneen kameralaukun ja järkyttävän laukkumäärän chekkauksen jälkeen. Ympärillä soljui turkin kieli ja kärrystä sai ostaa turkkilaista mehua ja kaljaa. Melkein itketti ja ainakin hymyilytti. Kahden viikon aikana toiseen kotimaahan ei ollut kova ikävä sillä uutisten ja ystävien kautta kotoa välittyivät sekavat tunnelmat. Kun kotiinpaluu konkretisoitui lentokoneessa, tuli kova ikävä. Omaa kotia, miestä, koiraa, turkkilaisia ruokia, kotikulmia, ystäviä ja arkisia kuvioita kuten aamulenkkejä ja töitä.




Turkin sotilasvallankaappaus yritys herätti Suomen loman toisena yönä kun puhelin piippaili lukuisista viesteistä ja puheluista. Aamu kului kaverin sohvalla uutisia seuraillen. Tilanne tuntui käsittämättömältä tuhansien kilometrien päässä, tutut Ankaran kadut, Istanbulin sillat ja siellä kaukaa asuvat ystävät ja perhe. Alun kaaoksen jälkeen jatkoimme lomaa kuten viime kesänä. Uitiin, saunottiin, mökkeiltiin, syötiin liikaa makkaraa, uusia perunoita ja silliä. Hiljaisen lammen rannalla metsän keskellä tuli taas kerran mieleen että olisiko parempi jäädä Suomeen missä maailman murheet tuntuvat vielä melko kaukaisilta.


Toisen viikon lopussa nukkumalähiöt ja makkarat alkoivat hiljalleen tursuta korvista. Tajusin, etten ehdi nähdä kaikkia, joita haluan enkä ehdi jokaiseen kesäkaupunkiin. Tytölle tuli ikävä babaa ja koiraa sekä turkkilaisia lihapullia. Taisimme olla valmiita kotimatkalle, loma kun ei jatku loputtomiin eikä Suomessakaan voi aina istua lammen rannalla ja hakea ruokaa suoraan metsästä.


Izmirissä meidät otti vastaan hikinen ja kuuma henkäys, sama passipoliisi kuin lähtiessä toivotti tervetulleeksi kotiin. Oli niin kotoinen olo huristella ohitustiellä kotiin, vasemmalla vilisivät kaupungin lähiöt ja oikealla rinteissä laidunsivat lehmät. Kaikki oli ihan kuten ennenkin. Nyt parin viikon takaiset maan mullistukset tuntuivat kovin kaukaisilta. Melonikauppias nukkui pinojen takana korttelimme kulmalla ja iltapäivän ruuhkassa vallitsi jo kaoottinen meininki. Minimarketin omistaja ihmetteli missä olimme olleet ja ehti mehun hakumatkalla kertoa pari juorua. Mummo myi kadun kulmassa viikunoita. Ihmekin oli tapahtunut eli talomme ulkoremontti oli alkanut.



Turkki näytti aivan toisenlaiselta Suomen uutisten kautta. Oma arkinen Turkki taas alkoi pyöriä heti aamusta asti tuttujen kuvioiden ympärillä. Kunnon aamupala koko porukalle. Alexin kanssa rantaan 06. Leipomosta tuoretta leipää. Pesukone pyörimään. Vilkaisu työjuttuihin ja viikkosuunnitelman laatiminen. Sekava tilanne Turkissa on tietysti edelleen todellisuutta mutta arki jatkuu ja huomisella on uudet haasteensa. Pinnan alla sykkii ja jokainen toivoo tulevien kuukausien aikana tilanteen rauohoittuvan. Mattolaiturit, jätskikioskit ja saunomiset sekä rakkaat Suomen ystävät ja sukulaiset jäivät sinne toiseen kotimaahan. Oma arki jatkuu loman jälkeen täällä. Izmir on taas takaisin linjoilla.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Konya osaa yllättää

Izmiristä Konyaan matka kesti pari tuntia normaalia kauemmin. Loppumatkasta bussista puhkesi rengas ja sokerijuhlan kynnyksellä kuljettajalla oli melkoisia vaikeuksia löytää korjaamoa. Putiikin ovet oli laitettu säppiin ja menty lomille, onneksi eräs viime hetken juhlija löytyi ja rengas saatiin korjattua. Muuten matka sujui kivuttomasti, ohi vilisivät vaihtelevat maisemat ja tarjoilu pelasi. Bussissa on nettiyhteys ja mahdollisuus katsella telkkaria, leffoja tai pelata pelejä. Matka oli koitos tytölle, joka on aiemmin kärsinyt matkapahoinvoinnista. Olin varannut mukaan oksu-pusseja mutta mikä onni olikaan huomata ettei niitä tarvita ja reissaaminen oli tytöstä äärettömän kivaa.


Vuosien varrella Konya on tullut tutuksi, olin ylpeä itsestäni sillä löysin bussiaseman läheltä oikean dolmuksen ja anopin pysäkin ihan itse. Paluu Anatoliaan muistutti taas siitä miten erilainen se onkaan verrattuna Egean alueeseen. Muodollinen ja uskonnollinen Konya on myös ystävällinen ja kohtelias. Dolmuksessa ei tarvitse pyytää ketään nostamaan matkalaukkua ulos bussista, se on kannettu jo ulos ennenkuin ehdin itse. Kuljettaja pitää huolen, että nousemme pois oikealla pysäkillä. Ollaanhan teitä vastassa? kyselee vanhempi herrasmies etupenkillä. Anopin kotikadulla pikkumarketin Arif herra pelmahtaa ulos. Anoppi on odottanut teitä monta tuntia parvekkeella, miten miehesi voi, jätä laukut siihen niin pojat kantavat ne, Arif kyselee ja komentaa hengittämättä.



Izmiristä saapuessa Konya hämmästyttää. Naisista iso osa käyttää huivia ja kaduilla parveillaan usein erikseen nais- ja miesporukoissa toisin kuin Izmirissä. Ei olutkuppiloita puistoissa tai rakı ravintoloita katujen ja rannan varrella iltaisin. Konyassa keräännytään teekuppiloihin ja niitä riittää. Keskustan kadut kiiltävät, taloja on restauroitu reilun vuoden aikana taas lisää ja puistot ovat komeita. Vesipiippukahviloita on joka kulmassa. Istumme sokerijuhlan päivinä teellä, kahvilla ja jätskillä. Anoppi on tehnyt etukäteen jääkaapin täyteen ruokaa, on dolmia, okrakeittoa, börekejä, jälkiruokia, viininlehtikääryleitä, jogurttikeittoa, hilloja, marmelaadeja ja itse tehtyä makaroonia. Kotiinpaluun jälkeen syön pari päivää salaattia, melonia ja näkkileipää.



Anoppi asuu keskustassa, kulmat ovat vanhat mutta mielenkiintoiset, siellä ovat aina asuneet vierekkäin turkkilaiset, kurdit ja romaanit. Uudet tulokkaat syyrialaiset ovat muuttaneet alueen ilmettä eivätkä kaikki ole tyytyväisiä. Ekana päivänä niqabia käyttävät kummastuttavat, anoppi huokaa syvään ja pudistelee päätään. Kulmilla on lukuisia arabiankielellä mainostavia uusia marketteja ja kauppoja, yksi korjaa laukkuja ja toinen kaupittelee tulkkausapua. Anopin talossa asuu 3 syyrialaista perhettä. Värikkäisiin ja muodikkaisiin huiveihin ja vaatteisiin pukeutuvat turkkilaiset näyttävät kovin erilaisilta mustiin, vain silmät paljastaviin asusteisiin pukeutuneiden syyrialaisten rinnalla. Illalla Alaaddinin kukkulan kahvilassa kielien sekamelska on vaikuttava, arabiaa, somalia, turkkia, kurmancia ja lukuisia murteita.




Iltaisin istumme anopin ja kälyn kanssa ulkona yömyöhään, päivisin teen töitä koneen äärellä ja teemme tytön kanssa reissuja museoihin. Anopin parvekkeella roikkuminen kuuluu suurimpiin huveihini Konyassa, katu on täynnä touhua ja tohinaa. Konyassa on valtavasti nähtävää, mielenkiintoisia museoita, vanhoja rakennuksia, historiallisia moskeijoita ja hautapaikkoja. Konya oli seldzukkien keskus ja yksi alueen silkkitien solmukohdista. Tällä reissulla jätämme Konyan lempparipaikkani Mevlanan väliin ja käymmme Karatayn upeassa keramiikkaan ja laattoihin painottuvassa museossa sekä Ince Minaretin museossa, jossa on esillä kivi- ja puukaivertamisen huikeita taitoja. Alaaddinin kukkulan seldzukkien linnoitusalue on edelleen restauroinnin alla. Käly ihmettelee tytön raahaamista museoihin. Tyttö sen sijaan viihtyy niissä hyvin, my little pony pääsee myös tutustumaan historiaan.




Matka Konyaan on tytölle ja minulle ensimmäinen ilman omassa tuolissaan istuvaa dedeä. Apen kuolemasta on reilu vuosi ja tytölle asia selkeytyy vasta reissulla. Vierailemme deden hautapaikalla ensimmäisenä iltana. Turkkilaisilla on kuolemaan aika mutkaton suhtautuminen, joten anoppi hoitaa tilanteen hienosti. Kotiin lähdetään kun hauta on pesty ja dedelle istutetut ruusut kasteltu, tyttö vilkuttaa lähtiessä ja miettii kuullaankohan siellä toisella puolella mitä täällä puhutaan. Hautausmaa on ilokseni hyvin hoidettu ja siellä on mahdollisuus liikkua golf-auton tyylisellä kuljetuksella.



Anopin kotona moni asia on kuin ennenkin. Eka ilta kuluu kuunnellen naapuriston juoruja. Erään rouvan mies on joutunut vankilaan ja kulman tunnettu leipomo, jossa on aina teetetty pidet on laitettu kiinni. Omistaja on karannut kuulemma yön turvin isoja velkoja. Onneksi anoppi on löytänyt uuden, hyvän kiviuunipaikan jotta saadaan tilattua Konyan pideä. Yksi on eronnut ja toinen menehtynyt. Lapset metelöivät kaduilla, leikkipyssyt paukkuvat ja kulmakaupassa käy tasainen virta väkeä. Tässä korttelissa parvekkeet ovat niin lähellä toisiaan, että toisen ajatukset voi melkein kuulla. Ainakin voi haistaa mitä naapurin Fatoş kokkaa tänään. Eräänä iltapäivänä anopin naapuri soittaa työpaikaltaan ja kertoo entisen naapurin menehtyneen. Anoppi juoksee parvekkeella ja hetkessä uutinen on levinnyt parvekkeelta toiselle, marketin omistajan puhelimesta seuraavaan kortteliin ja niin edelleen. Konya on aina täysannos korttelielämää, juoruja, historiaa, uskontoa ja anatoliaa. Konyan reissun jälkeen oma hiljaisuus tekee hyvää mutta takaisinkin on jo pieni ikävä.



Lähden lomalle Suomeen joten palaataan muutaman viikon kuluttua kera Suomen kuulumisten. Mukavaa kesää kaikille lukijoille!