Turkkilaisia tarmonpesiä eli naisia

Leila kirjoitti tuntemistaan italialaisista naisista, työväen juhlan aikaan olen jutellut viime päivinä monen tuttavan kanssa naisista ja töistä, naisten töistä. Vuosien varrella Turkissa omat ajatukset naiseudesta ovat muuttuneet monesti, välillä on seilattu alamaissa naisten oikeuksien vajavaisuuden vuoksi ja toisinaan taas on hokattu että tasa-arvolla on monta puolta. Toiselle kotiäitiys on vapautta ja toiselle loukku, toinen toivoo työllistyvänsä ja joku muu taas toivoo työllistävänsä jonkun muun. Turkkilainen nainen joutuu monesti kuitenkin raivaamaan tiensä hartiavoimin haluamaansa pisteeseen, todellisia tarmonpesiä siis.


Olin alkuaikoina Turkissa ihmeissäni tavatessani naisia, joiden miehet työskentelivät Kazakstanissa, Georgiassa, Saksassa, Japanissa tai Venäjällä. Eikö teillä ole kauhea ikävä miehiänne? Kyse ei ollut lyhyestä työmatkasta vaan vuosien työmatkasta paremman rahan perään. Tyttäreni parhaan tarhakaverin äidin kanssa on taivallettu viime syksystä asti tyttöjen kanssa osa matkaa kotiin, siinä on ehditty tutustua turkkilaisittain hyvän tuttavuuden tasolle. Puhutaan sairaudet, osa murheista ja iloista, pohditaan lasten juttuja ja omia tulevaisuuden suunnitelmia. Itse palaan tytön kanssa tarhasta omaan kotiini, missä baba odottaa. Ystäväni palaa anopin ja toisen pienen tyttärensä luo. Mies on tuhansien kilometrien päässä töissä tienatakseen rahaa perheelle, työmatka on kestänyt jo 2 vuotta eikä loppua näy. Ystäväni menee eteenpäin 6kk kerrallaan, niissä jaksoissa mies kirjoittaa aina uuden sopimuksen. Skypestä on tullut toinen koti ja turvallisempi tulevaisuus rahallisesti antaa voimaa. Joskus on pakko vaikkei huvita, ei siinä mietitä ikävää.

Tavallisen turkkilaisen perheen tulevaisuus on pienestä kiinni, useimmiten työpaikasta ja sen puutteesta. Potkut voivat tulla hetkessä. Niin kävi tuttavalleni, niskassa asuntolaina, johon ei pelkkä miehen palkka riitä. Irtisanomisen syy oli huono mutta on terveellisempää keskittää tarmo uuden työn etsimiseen kuin vihata ilkeitä ex-työkavereita ja kahelia ex-pomoa. Tuttavani kyselee töitä joka paikasta, laittaa haun kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, kahvilassa istuessa hän tiedustelee vaivihkaa tarjoilijalta paikan kirjanpitäjien määrää ja auki olevia paikkoja.

Siinä vaiheessa kun perhe painii jo lainan ja ruokalaskujen maksun välimaaston valitsemisessa, löytyy työpaikka, huh. Elämä jatkuu kiireisenä, mummot vievät ja hakevat vuoroin tarhasta, kokkaavat ruokaa ja vanhemmat paiskivat töitä. Lomaa on 2 viikkoa vuodessa ja vapaata päivä viikossa. Perhe on mitä onnellisin, vanhemmilla on töitä ja tulevaisuus taas monta astetta valoisampi. Hei, puistoon voi mennä ihan hyvin vielä kympiltä illalla ja nukkua voi sitten joskus. Löytääkseen töitä Turkissa on oltava suhteita ja työnnettävä nenä joka paikkaan, toisinaan se palkitaan.


Ulkomaalainen ystäväni on hyvin koulutettu, kaunis ja onnellinen pienen lapsen äiti. Hänen miehensä on hyvin toimeentuleva ja moderni, maailmalla vietetyt vuodet ovat tuoneet perspektiiviä maailmankatsomukseen, kuun ja sirpin takanakin on elämää. Perhe ei halua omistusasuntoa vaan haluaa elää hetkessä. Me voidaan asua vaikka thaimaalaisella saarella ja myydä mun yrttitee sekoituksia kahden vuoden päästä, nauraa ystäväni. Aina ei naurata, ei varsinkaan silloin kun perheessä keskustellaan vaimon työhaaveista, miehen mielestä idea on älytön.

Palkat ovat monilla aloilla huonot, päivät pitkät ja hierarkiakin voi olla kova, miksi kun ei ole pakko? Nainen on eri mieltä, on pakko että tuntisi itsensä tärkeäksi. Tällä hetkellä nainen on tilanteessa niskan päällä, hän kirjoittaa juttuja muutamiin lehtiin ja luo suhteita oman maansa edustustoihin ja firmoihin tulevaisuutta ajatellen. Seuraan mielenkiinnolla asian edistymistä. Moni takuuvarmasti moderniksi luultu turkkilainen mies ei olekaan sitä käytännössä, ne oikeasti modernit löytyvät usein sieltä mistä vähiten odottaisi. Kippis simaa ja tippaleipiä heille!


Työn ja riittävän elämäntason löytyminen Turkissa on tasapainoilua. Olen viimeiset pari vuotta tasapainoillut kodin, lapsen ja työpaikkojen välimaastossa. Monesti töihin ei kannata lähteä ellei ole ihan pakko, päivähoitomaksu yksityisessä tarhassa syö palkasta leijonaosan, turkkilaisten suosima vaihtoehto on käyttää sukulaisia apuna ja säästää hoitokuluissa. Hyvä palkkainen työ Turkissa on onnenkantamoinen mutta senkin takana on se mutta: pitkät päivät ja venyvät tunnit. Oma ratkaisu tällä hetkellä on paiskia satunnaisia töitä sinne tänne, niinä aikoina kun tyttö on puolipäivä tarhassa, se pitää päivät vaihtelevina ja mieli askartelee virkeänä uusia suunnitelmia. Miinuspuolena on tulojen epätasaisuus ja epävarmuus. Vaikka tulot eivät päätä huimaa niin tasapaino on löytynyt ja tyttöä odottaa tarhan aulassa jompikumpi vanhemmista. Elämän pieniä valintoja, ei se raha vaan aika.


Tänä keväänä on tapahtunut surullisia asioita mutta tasapainoksi myös ihan loistavia onnenpotkuja, niin tänä vappunakin, siitä lisää myöhemmin! Hyvien asioiden kunniaksi ulkosuomalainen äiti lähtee minilomalle Focaan ja jättää munkit paistamatta. Hauskaa Vappua kaikille lukijoille!