maanantai 14. elokuuta 2017

Kun tarvitaan hidastusta kiireeseen

Olemme asuneet miljoonakaupungissa vuodesta 2008 asti, ensin Ankarassa ja nyt Izmirissä. Asuinalueellamme voi toisinaan unohtaa olevansa lähes 4 miljoonan muun asukkaan seassa mutta useimmiten ei. Liikenteen taukoamaton taustahäly ja ihmisvirrat pitävät siitä huolen. Izmirin veroisessa suurkaupungissa asuminen on monessa mielessä ihanaa mutta ison kaupungin meno vie myös veronsa, loman jälkeen olenkin kaivannut yhä useammin rauhallisempaan ympäristöön. Viimeiset viikonloput on vietetty rantapaikoissa, joissa kovat helteet on helpompi hengittää, ensin Kuşadasissa ja viime lauantaina Seferihisarin Sığacıkissa.




Viime lauantaina halusimme pois helteisestä kaupungista, jota olivat jo viikon piinanneet 40 asteen helteet joten otimme suunnaksi Seferihisarin kaupungin. Poukkoilimme hetken etsien sopivaa rantaa sillä mukaan oli pakattu pikniktarpeet. Lopulta löysimme sattumalta pienen rannan ja leiriytymisalueen, jossa oli piknikpöydät sekä ravintola. Vesi oli puhdasta ja raikastavaa, ranta rauhallinen ja aamupala maistui mitä parhaimmalle ulkona. Ihmeeksemme olimme löytäneet rauhallisen poukaman vaikka viime viikonloppuna suurin osa Egen alueen rantapaikoista on ollut pullollaan muitakin kaupunkia ja kuumuutta pakenevia.



Seferihisar kuuluu Italiasta 90-luvulla alkunsa saaneeseen Cittaslow liikkeeseen. Ketjuun kuuluu useita pikkukaupunkeja ympäri maailmaa, jotka pyrkivät kiireisen elämänmenon vastapainoksi vaalimaan slow food, slow life -arvomaailmaa. Suurkaupungin menoon kyllästyneelle mitä loistavinta terapiaa. Cittaslow liikkeeseen kuuluvat kaupungit pyrkivät ylläpitämään alueen omaa kulttuuria, tukemaan paikallista ruokakulttuuria ja taistelevat pikkukaupunkien ainutkertaisuuden puolesta. Cittaslow ketjuun kuuluville kaupungeille on ominaista vahva me-henki ja käsityöläisyys. Vierailimme viikonloppuna Seferihisarin Sığacıkın alueella, joka nousi ehdottomasti heti ensi visiitillä Turkin lempikohteiden joukkoon.


Sığaçıkin pienet kujat ovat hankala paikka jos meneillään on ruokaremontti. Jokaisessa kulmassa on myyntipiste, josta leijuvat herkulliset börekien ja alueelle ominaisten oliiviöljyruokien tuoksut, moni paikallinen on pistänyt myyntipisteen pystyyn oman kotinsa edustalle tai koti on muutettu osittain kahvilaksi. Kiirettä ei näy eikä tunnu olevan. Börek pöydän takaa kuuluu iloinen pulina ja valitsemamme kuppila tuntuu olleen jonkun entinen olohuone. Tarjolla on alueen yrteistä tehtyjä ruokia ja piiraita kuten villiyrttibörekiä ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia, hilloja ja pikkuleipiä. Kujilla vallitsee rauhallinen tunnelma, ei mökämusaa tai kaupittelua ellei herttaisen papan ja mummon myyntipöydästä kuulunutta tarjolla isoäidin pikkuleipiä myyntilausetta sellaiseksi lasketa.


Kotimatkalla pysähdymme ostamaan tienvarresta tomaatteja, paikallisen rouvan myyntipöydässä olisi myös oman tilan oliiviöljyä, persikoita, kurkkuja, meloneita sekä viikunoita. Olemme liikkeellä päivää liian aikaisin sillä sunnuntaina Sığacıkın vanhan linnoituksen alueella pidetään markkinat, joille saavutaan Izmiristä asti ostoksille. Hyvä syy saapua mahdollisimman pian uudestaan. Izmirin kokoisessa kaupungissa asumisessa on omat rasitteensa mutta yksi positiivisista puolista ovat lähellä sijaitsevat pienet kylät ja rantapaikat, joita ei ole pilattu liialla rakentamisella ja massaturismilla.



Minne sinä pakenet kaupungin hälinää vai asutko pienessä idyllisessä kylässä? Kaupunki vai kylä? Ison kaupungin palvelut vai pikkukaupungin tunnelma?

perjantai 4. elokuuta 2017

Ethän tule Turkkiin lomalle?

Viime tiistaina istuimme pitkää iltaa Suomesta saapuvien ystävien kanssa paikallisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, seura vielä parempaa ja muutama juoma sai naurattamaan normaalia enemmin. Voi että olikin ollut ikävä juuri näitä ihmisiä. Emme puhuneet politiikkaa, emmekä miettineet Turkin nurjia puolia, keskityimme nauttimaan siitä mitä kaikkea ihanaa alueemme tarjoaa. Joku toinen olisi voinut tehdä toisin?


Olen seurannut viimeisen vuoden ajan loputtomia kommentteja ja mielipiteitä siitä kannattaako Turkkiin matkustaa vai ei, monestakin syystä. Toisille kysymys on turvallisuudesta, joka on kokenut kovia kolhuja viimeisen vuoden aikana, toki me maassa asuvatkin pyörittelemme asiaa mielessämme. Joku ei matkusta Turkkiin koska ei ole ikinä matkustanut eikä aio tulevaisuudessakaan tukea muslimimaata. Maata pyydetään usein boikotoimaan ihmisoikeustilanteen ja hallinnon takia. Toivottavasti boikotoijat välttelevät myös Thaimaata ja Bulgariaa ja ovat tarkkana ostoksilla ettei koriin sujahda made in China tuotteita.


Mielipiteet Turkista tuntuvat jakautuvan vahvasti, en usko että matkoista moniin muihin maihin käydään yhtä tulikivenkatkuista keskustelua facebookin ryhmissä tai iltapulujen kommenttikentissä. Olen pysytellyt aina kaukana erilaisista suomalaisten ryhmistä, joissa on intohimona toinen kotimaani Turkki, tuo intohimo kun tuntuu saavan ihmiset hieman liian usein sotajalalle maahan liittyvistä asioista. Ylekin tarttui aiheeseen kahdesta todellisuudesta, saako Turkkiin matkustaa ilman huonoa omaatuntoa vai ei?

Olen asunut maassa pian 16 vuotta mutten koe olevani tilivelvollinen maan käänteistä muille. Joskus olen hätkähtänyt joutuessani tentattavaksi miksi me turkkilaiset teemme niin tai näin (ja aina väärinpäin), olen joutunut vaihtamaan ravintolassa pöytää kun Kreikan ystävä on saanut raivarit Turkissa asumisesta ja viime kesäisten tapahtumien jälkeen olo oli Suomen lomalla kuin kävelevällä tietotoimistolla. Hei, minä vaan asun täällä, ei siinä sen kummempaa.

Heitän pian repun selkään ja suunnistan bussiasemalle määränpäänä Kuşadaşin lomakaupunki. Edessä on miniloma perheen ja ystävien kanssa, tuetaan uimisen lomassa ainakin paikallista hotelliyrittäjää ja muutamaa kuppilaa. Toivotaan että näistäkin notkahduksista selvitään ja edessä olisi parempia vuosia myös matkailualan piirissä. Mukavaa viikonloppua ja nauttikaa elostanne!

Boikotoitko tiettyjä maita tai tiettyjen maiden tuotteita?

torstai 27. heinäkuuta 2017

Suru-uutisia Suomesta

Hyvät ja huonot uutiset kotimaasta kulkevat nykyisin nopeasti myös ulkosuomalaisen luo. Olen jäänyt paitsi monista häistä ja läheisten perheenlisäyksistä. Suomessa asuvien ystävien arjen ja oman arjen lipuessa vuosi toisensa jälkeen kaukana toisista jokin muuttuu. Joulukorttien määrä vähenee, osoitekirjan tiedot vanhenevat ja ystävien lapsia on vaikea tunnistaa samoiksi pitkien erojen jälkeen. Ulkosuomalaisuus on tietyn tason muistisairauden muoto sillä ne 25 vuoden takaiset asiat muistan paljon paremmin kuin nykyiset. Osaan ala-asteen parhaimpien kavereiden kotinumerot ja syntymäpäivät ulkoa vaikka puoliunessa ja muistan paljon maksoi hartsport uimahallin kahviossa vuonna -85. Joudun tarkistamaan pääsiäisen ajankohdan lukuisia kertoja suomalaisesta kalenterista enkä osaa arvioida kovin helposti paljon maksaa litra maitoa.


Kun suru-uutinen Suomesta saapuu eräänä tavallisena tiistaina, nousevat vanhat muistot esiin. Olen hetkessä lapsuuden kaduilla, odotan kaveria Saunamäen yläpäässä, matkalla riparikerhoon tai ehkä kirjastoon. Tutun ikkunan verho heilahtaa kun kaverin kotona seurataan lähtöämme. Samalla kertaan läpi ne lukemattomat hautajaiset, joihin en ole päässyt. Pala palalta oma nuoruuden kotimaa murenee mutta muistot kirkastuvat. Menneisyyden palapelistä puuttuu jo monia ihmisiä, on kadonneita ja menehtyneitä. Vuosien vieriessä ulkosuomalaiselle alkaa nousta yhä useammin pala kurkkuun, ystävien vanhemmat vanhenevat, ystävät vanhenevat ja omat vanhemmat vanhenevat. Minä vanhenen.  Niihin iloisiin hääjuhliin on helpompi osallistua tervehdyksellä tai lahjalla mutta suruihin osallistuminen on vaikeaa. Tuhansien kilometrien päässä ei oikein tiedä kuinka olisi, otan osaa viesti tuntuu laimealta. Olisiko suru helpompaa siellä missä surraan samoin ja missä surraan yhteisiä muistoja?


Mieheni isä menehtyi kaksi ja puoli vuotta sitten. Mies lähti lopulta hautajaisiin yksin ja me jäimme tytön kanssa kotiin. Turkissa hautajaiset ovat nopeasti kuoleman jälkeen eikä järjestelyihin jää paljon aikaa, suurimman osan järjestelyistä hoitaakin kaupunki. Olin helpottunut ettemme lähteneet mutta seuraavalla matkalla miehen kotikaupunkiin halusin ensimmäisenä appiukon haudalle, tuli huono omatunto ettemme olleet paikalla. Turkkilaisten suru valtaa koko talon ja suvun, se pyritään jakamaan nopeasti mahdollisimman monen kesken, itse hautaaminenkin on suomalaiseen tapaan tottuneelle monesti melkoinen kokemus. En osaa sanoa olisinko osannut surra appiukkoa sellaisessa kaoottisessa ihmispaljoudessa, käynti haudalla myöhemmin tuntui paljon luontevammalta.


Vuosien jälkeen elämä on rakentunut monien asioiden kautta yhä vahvemmin tänne, samaan aikaan kun lompakon korttien määrä uudessa kotimaassa kasvaa, tipahtaa aina jotain pois Suomesta. Ei kirjastokorttia tai kelakorttia. Kotiin saapuu suomalainen verokortti tyhjänä. Yllättävät uutiset kotimaasta laittavat miettimään monia asioita ja elämän mittasuhteita. Keskiviikkona työkaveri kysyy kuulumisia kahvikupin ääressä, jätän mainitsematta aamulla saapuneet lopulliset huonot uutiset ja valittelen hellettä. Kahden maan välinen nauha tuntuu sillä hetkellä niin pitkältä.  Surulliset uutiset jaan vain lähimpien kanssa joille on aikaa ja tarvetta rakentaa koko kuva, tietyt ilon ja surun hetket kuuluvat molemmat omiin osoitteisiinsa. Toiset Suomeen ja toiset Turkkiin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Siellä missä on hyvä olla

Katselen keväisin kateellisena naapureitamme, jotka pakkaavat autonsa ja hurauttavat tuleviksi kuukausiksi lähikyliin kaupungin helteiden tieltä. Heinäkuussa talomme kolisee tyhjyyttään, suurkaupungissa asfaltti kuumenee ja lämpö alkaa tukahduttaa heinäkuun puolivälissä. Silloin haluaisin olla eläkeläinen Urlan rantamökissä! Lomalla alan haikailemaan muuttoa lähelle vihreää vuoristoa, merituulia ja rauhaa. Muutetaanko taas, asunto myyntiin ja tavarat rekkaan? Ulkosuomalaiselle koko maa on yhtä suurta seikkailua ja tutkimattomia maastoja, ei sukulaissuhteita tai lapsuuden muistoja tukemassa asumispaikan valintaa. Haluaisin asua paikassa jossa on Ankaran palkat, Izmirin elämänasenne, Foçan kalastajakylän tunnelma ja vuoristoalueen ilmasto ja rauha. Vähän suurkaupunkia ja hieman kylämaisemaa.


Viime viikolla rantapallo suositteli tuntematonta Alaçatia ja Telegraph Travel listasi rantakohteidensa joukkoon kolme Turkin hyvin säilynyttä salaisuutta. Keksisin samantien kasan parempiakin salaisuuksia mutta voin helposti siirtää itseni haaveissani asumaan vaikka Çiraliin majatalon pitäjäksi. Lomalla alan pohtia millaista olisi asua täällä, tuijottelen kiinteistönvälityksen ikkunan hintoja, mietin työmahdollisuuksia ja liikkumista. Kävisinkö tuossa kulmakampaamossa ja olisiko täällä hyviä kouluja? Iltaviinien äärellä laitamme miehen kanssa ajatukset lentämään ja suunnittelemme hulluja. Poden loputonta kokeilunhalua asua vähän siellä sun täällä.

Muistan aikakauden jolloin mahdollisimman vaikeasti, mahdollisimman tuntemattomaan paikkaan riitti syyksi matkaan. Nykyisin on toisin, hotellilomailu hotellin vuoksi ei kiinnosta ja kierrän ostarit sekä kaupat mielelläni kaukaa. Viimeisillä lomilla parhaimmat jutut ovat olleet niitä pieniä hetkiä ja tunnelmia, jotka syntyvät ihmisistä ja tunteesta kun tavoittaa jotain mitä ei ole odota. Se voi olla sardiinileipä Foçan kalastajia katsellessa, pieni museo Konyassa tai auringonlasku Davutlarissa. Kylänmies omalla raitillaan, omassa ympäristössään tai upea maisema autobaanan varrella. Monesti ne vahvat elämykset saavat jopa suunnittelemaan asuinpaikan vaihtoa. Sitten tajuan etten kuulu sen kylänmiehen raitille ja maisemaan.

Davutlarin lomakylä on perustettu 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa. Suurin osa sen villoista on parhaat päivänsä nähneet, eri kiltojen lomapaikat tuovat tuulahduksen jostain menneen maailman menosta. Roikutan autonikkunasta päätä ulkona ja imen tunnelmaa. Useamman huvilan katto on romahtanut ja maali on rapissut. Beach club osoittautuu vanhan ajan teetuvaksi, jossa tarjoillaan gözlemeä ja toastia, sisätiloissa hampaaton mummeli toivottaa iloisena tervetulleeksi paikallisella murteella. Mummeli kertoo valmistaneensa gözlemeä kyseisessä paikassa vuodesta 1977 asti eli syntymästäni saakka. Missään ei soi poppi eikä ketjuravintoloiden kylttejä näy. Rannalle leiriydytään oman varjon ja tuolien kanssa, ei tarjoilua tai palveluja. Tulee kummallinen paluu menneisyyteen hetki ja tuntuu että olisin 80-luvun lopun Alanyassa, jossa ei tiedetty vielä tulevasta buumista ja vieri viereen nousevista isoista hotelleista. Koen voimakkaan tunteen, johon sekoittuu iloa ja haikeutta.


Paluu kaupunkiin sujuu nihkeästi. Ensimmäisellä aamulenkillä mahassa muljahtaa mukavasti, mun sielunmaisema, kalastajat, Izmirin lahti ja tutut kulmat. Missä te olette olleet? Olin ihan unohtanut että onhan tässä suurkaupungissanikin puolensa. Päivitän kuulumiset koiratutuille, kaupan setälle ja naapurille. Tytön synttäreillä pussaan ystävää kolmesti kahden kerran sijaan, onpa ollut kova ikävä näitä minun ihmisiä. Kaikki on tuttua ja turvallista, täällä on niin hyvä olla, omien keskellä. Unohdan oliivilehdot ja merituulet ainakin hetkeksi ja nielen tappioni. Vapaan kanan munat, oma ryytimaa ja kylänraitti saavat siis odottaa.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Se toisenlainen loma

Lomalta paluu on hitaasti käynnistynyt ja mieli on vielä osittain jumissa jossain Soğuçakin kylän vihreissä rinteissä ja vapaana juoksevien kanojen kyläteillä. Irtautuminen kiireettömistä tunnelmista takaisin miljoonkaupungin kakofoniaan on saanut tutkailemaan kiinteistöjen hintoja kylissä ja raivoamaan kaoottisessa liikenteessä. Eikö aina voisi olla hieman lomalla?


Lomalle lähtö tapahtui viime tingassa eikä kenelläkään ollut tarkkaa mielikuvaa mihin olemme
matkalla. Varasimme majapaikan Airbnb-palvelusta, jossa tärkein kriteerimme oli mahdollisuus ottaa koira mukaan, tarjonta supistui melkoisesti sen myötä. 10 päivän todella edullinen majapaikka osoittautui nappivalinnaksi perheellemme, joka halusi omaa rauhaa, luontoa ja mahdollisuuden tutustua alueeseen autoillen.


Majapaikkamme sijaitsi kylätien varrella ja loman ajan meistä piti hyvää huolta herra Osman, jonka löysi istumasta tien varren 'toimistostaan'. Loman toisena aamuna tiedustelimme tarvitseeko Osman kaupasta jotain. Kaupasta, mitäpä sieltä voi tarvita? Opimme pian hakemaan pihallammekin pyörivien kanojen munat lähitalosta, noukkimaan tomaatit ja omenat pihalta ja saimme vielä maissit, perunat ja salaatit valmiiksi pihalle kannettuina. Osmanin vaimo kiikutti päivittäin börekiä ja oliiviöljyruokia eikä puutetta ollut mistään. Ei edes rakısta, jota isäntä itse valmisti.

Osmanin luona ei nautita luksuspalveluista vaan alueen kuuluisasta parantavasta vuoristoilmasta, läheisestä upeasta Dilekin niemimaan luonnonpuistosta ja siitä tunnelmasta, joka monissa lomakohteissa on kadonnut all inclusive-hotelleiden ja huonon taloustilanteen nujertamien työtekijöiden otsaryppyjen taakse. Puolentoista viikon reissun aikana näin kaksi ulkomaalaista, toisin oli 10 vuotta sitten jolloin alueella näki harvemmin paikallisia lomailijoita. Tiedät olevasi paikallisten rantalomailijoiden mekassa kun päivän tärkeimmäksi asiaksi osoittautuu ruokailu. Rannalle saavutaan valtavien ruokalastien kanssa, ensin aamiainen ja sen jälkeen alkaakin pian lounaan valmistelu. Isoja vesimeloneja leikataan ja ruuan välissä otetaan torkut puun alla.



Normaalisti viikon jälkeen hotellissa alan siirtyä jo kotiin paluu moodiin, ikävöin omaa pesukonetta ja ruuan tekemistä, ravintolan valitseminen alkaa jo ottaa päähän. Tällä reissulla paluu kotiin sujui tahmeasti ja nautin lomapäiviin sisältyvästä puuhastelusta. Söimme nolla kertaa ravintolassa ja valitsimme yleensä oman poukaman luonnonpuistosta ilman aurinkotuoleja ja rantaravintoloista kaikuvaa musiikkia. Iltaisin tuijottelin kaukana siintävää Kuşadasın kaupunkia ja tajusin etten halua sinne tällä lomalla edes käymään.


Osmanin majassa oli mukava mökkimeininki sillä ruuat valmistuivat yhden sähkölieden tai pihan yksinkertaisen grillin avulla. Iltaisin kanalauma saapui pihalle joka kerta samaan aikaan ja öisin alueen koirat haukkuivat viestejä toisilleen, aamulla herättiin naapurin kukon kiekunaan. Uni tuli illalla aikaisin ja aamulla heräsimme hyvin levänneinä. Oli aika lähteä munanhakureissulle.

Aamulla suuntasimme luonnonpuistoon tai läheisille rannoille kuin Kiljusen Herrasväki. Ensin pakattiin auto, kylmälaukkuun ruuat ja juomat, rantatuolit, pyyhkeet, piknikviltti, tytön lelut ja pelit, kalastusvehkeet, koira ja koiran kupit sekä tietenkin se valtava vesimeloni. Unohtuiko jotain? Toisinaan unohtui mutta tällä lomakonseptilla se ei haitannut, ellei ole pyyhettä, voi aina kuivatella aikansa auringossa. Aamuisin ajoimme Soğuçakin kylän läpi, jossa päivärytmi tuntui olevan vaihtumaton. Samat miehet teetuvassa, pölyiset keksihyllyt minimarketissa ja kaakattavat kanat. Kylän raitilta tilasimme pannulla paistuvat peruna-juusto ja feta-yrtti gözlemet matkaan mukaan. Kaikki kyydissä ja sitten kohti paikkaa, joka valikoitui yleensä vasta matkalla.


 

Lilluimme päivät kirkkaanpuhtaissa vesissä ja ihastelimme luonnonpuiston jylhiä maisemia, villisikoja ja upeita lintuja. Kaupunkilaistyttömme oppi ettei kaikkia ötököitä tarvitse pelätä ja yksi lempiasioista oli iltalenkki kylätiellä. Tästä lomasta ei jäänyt mieleen alueen parhaat kuppilat ja palvelut tai nähtävyydet, sen sijaan takataskuun jäi kummallinen kaipuu oliivilehtojen ja pähkinäpuiden rinteille ja kylätien varrelle, lämpimiä muistoja ihanista ihmisistä ja yhteisestä kiireettömästä ajasta. Miellyttävällä isännällämme oli tarina jos toinenkin elämästään kerrottavana, samalla kun hän tislasi kotipolttoista rakıa ja hoiti asiakkaita mehiläisterapiassaan mutta se onkin jo toinen juttu kerrottavaksi.




Millainen lomailija olet, hotelli, huoneistohotelli, kotimajoitus vai vuokramökki? Kaipaatko puuhaa vai riittääkö lomakaupungin kiertely?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Viime aikoina ulkosuomalaisryhmissä on puhuttu ulkosuomalaisuudesta. Kuka on ulkosuomalainen ja kuka tuntee itsensä ulkosuomalaiseksi ja kuka ei. Itselleni ulkosuomalaisuus on sopiva termi, viimeeksi eilen minulta kysyttiin lastenkutsuilla että Türk oldunuz mu? Kysymys voi tarkoittaa että olenko Turkin kansalainen mutta täällä siihen liittyy myös aina kysymys siitä, oletko sopeutunut ja turkkilaistunut. Vastaan aina olevani kaksoiskansalainen ja monissa asioissa paikallistuneeni mutta pysyväni silti suomalaisena. Ulkosuomalaisuus on minulle tapa ajatella ja toimia, se on tietyissä asioissa toisenlainen kuin paikallisilla ystävilläni, se ei ole kuitenkaan täysin suomalainen sillä siihen on sekoittunut tapoja ja uusia ajatuksia matkan varrelta.


Lempipaikkojani blogin Jonna heitti minua haasteella, samoin Vihreän Saaren Saara, kiitos molemmille ja käykää kurkkaamassa millaiselta näyttää ulkosuomalaisuus Saksasta ja Irlannista käsin.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Turkissa parasta ovat ihmiset, ehdottomasti. Se luo joka päivään oman sosiaalisen sykkyrän, jonka sisällä on turvallista ja mukavaa olla, tervehditään, jutellaan, huikataan ja tavataan. Omassa kulmakunnassa kauppiaat, naapurit, kaupungin siivojaat, puiston vakikävijät ja koiran pissattajat  ovat useimmiten tuttuja. Asioilla on tapana todellakin järjestyä, usein ihan viime tipassa mutta sen on Turkki opettanut. Turkkilainen ruoka ja tuoreet raaka-aineet ovat ihania. Spontaanius elämässä on sekä hyvä että huono asia mutta siihen on totuttava Turkissa.


2. Entä ikävintä?

Epävarmuus työelämässä ja se spontaanius, asiat tapahtuvat ja etenevät täällä nopeasti ja toisinaan olo on kuin bussissa joka syöksyy sinne tänne ilman tietoa määränpäätä. On tilanteita, jolloin tekisi mieli kaivaa paperi ja kynä esiin ja alkaa suunnittelemaan mutta se ei vaan sovi täällä sillä ympärillä on liikaa muuttuvia tekijöitä. Koulutusjärjestelmän paikallaan polkeminen tuottaa harmaita hiuksia vanhemmille, varsinkin nyt kun tyttö on lähdössä ekalle luokalle.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan ilmaiseksi kahdeksi viikoksi, mihin matkustaisit?

Vaihtoehtoja olisi paljon, lähtisin mielelläni Australiaan tai Japaniin.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Jonnekin päin Kaakkois-Aasiaa, jonne koen loputonta ikävää. Lähtisin varmaan Vietnamiin ja ja koluaisin sen rannikkoa Hanoista alkaen kohti Saigonia.


5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

En kaipaa juuri mitään ruokaa, melkein kaikkeahan voi tehdä täällä ja kaipaan enemmin monia ruoka-aineita ja ruokia esimerkiksi Thaimaasta kuin Suomesta, aasialaisten elintarvikkeiden saaminen on Turkissa kiven alla ja hinnat korkeat. Suomesta saapuvat vanhempani tuovat mukanaan puurohiutaleita, mustikkarouhetta, sieniä, raparpereja ja hapankorppuja.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

En osaa sanoa, ainakaan tällä hetkellä muutto ei ole suunnitelmissa sillä koti on täällä. Tilanteet saattavat kuitenkin muuttua nopeasti  eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma, varsinkin Turkissa. Viihdyn hyvin elämässäni täällä mutta viime vuodet ovat näyttäneet että maailman tapahtumat saattavat laittaa pienen ihmisen elämän nopeasti aivan uuteen järjestykseen.


7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hauskin on lastenjuhla 23.4 joka on aivan ihana! Koko päivä on omistettu lasten juhlinnalle ja kyllä heitä kuuluukin juhlia. Paastokauden päättävä sokerijuhla on myös kiva vaikka karkit jäävätkin nykyisin kaappiin sillä ovelta toiselle kiertävät lapset ovat vähentyneet.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Muutin ensimmäistä kertaa maailmalle 1997, lähdin lyhyeksi pätkäksi Englantiin kielikurssille ja töihin. Kokemus oli avartava sillä siellä tajusin miten erilaista on asioiden hoitaminen ja elämä toisessa kulttuurissa, taisin kuitenkin innostua sillä sen jälkeen hinku lähteä maailmalle kasvoi. Englannin aikoihin ei ollut kännyköitä joten kirjoitin kirjeitä ja odotin puhelimen vieressä äidin soittoa kerran viikossa, yhteydenpito on muuttunut niin helpoksi että sen suhteen elämä on helpottunut.

Turkin kulttuuri on hyvin erilainen kuin Suomen mutta maan sisällä erot ovat valtavat. Kaupungissa voi elää hyvin samoin kuin missä tahansa Euroopan kaupungissa. Mielikuvat Turkista ja turkkilaisista istuvat vahvasti monissa, joille maa on tuntematon, on ymmärrettävää että näin suuren ja suurien erojen maan eri alueiden, kansanryhmien ja elintasoerojen tajuaminen on vaikeaa, vaikeaa se on jopa meille jotka täällä asumme.


9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Mikä ettei, voisin kuvitella asuvani aika monessa paikassa. Olen aina tykännyt Välimeren alueen kulttuurista mutta toisaalta muuttaminen toiseen maahan on myös aikamoinen ponnistus ja vaatisi taakseen erityisen hyvän työn.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Viime vuonna aloitin uudessa työssä ja arki meni uusiksi kun tasapainoilin kahden työn välillä. Se toi elämään uusia haasteita mutta myös paljon iloa ja onnistumisia. Mikähän on tämän vuoden mieleenpainuvin hetki?

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna, minne?

Aion matkustaa huomenna lomalle, starttaamme aamulla koko perhe mukaanlukien koira, saimme viime tingassa varattua mökin sillä valinnanvaraa ei tähän aikaan vuodesta juuri ole. En malta odottaa auringonlaskun katselua, varpaiden upottamista hiekkaan ja ihan vaan sitä oleilua yhdessä ilman arjen kiireitä. Loppukesästä on tarkoitus tehdä muutamia pieniä lomapyrähdyksiä lähialueen rantapaikkoihin mutta ulkomaille emme tänä vuonna suuntaa.

Haaste on kiertänyt melkein kaikissa seuraamissani blogeissa, jos se on joltakin vielä jäänyt tekemättä niin haastan juuri sinut! Mukavaa heinäkuuta! Olen tulevat pari viikkoa ainakin osittain netin ulottumattomissa joissain rannan ja vuoriston välillä joten päivittelyä lomakuulumisista odotettavissa sitten myöhemmin.

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Lomalle lähdön tuskaa

Viime päivinä lämpömittari on kohonnut hikisiin lukemiin, Afrikan puolelta iskenyt lämpöaalto vei mittarin tänään punaiselle eikä työpäivä tuntunut loppuvan ikinä. Joimme lasten kanssa vettä vartin välein, tuulettelimme enkun korteilla toisiamme ja pyyhimme hikeä. Kello kolme lähdin parin viikon lomalle, jonka ajankohta selvisi vasta viime viikolla. Jos asuisin Suomessa, olisin todennäköisesti suunnitellut tulevaa kesälomaani jo maaliskuussa mutta Turkissa sen suunnittelu jäi viime tippaan. Olen aivan ulalla kun suomalaiset tuttavani miettivät keväällä kesälomaa, nyt jo?


Turkkilaisten lomat ovat lyhyet verrattuna Suomeen. Vuoden työskentely kerryttää 2 viikkoa lomaa ja viiden vuoden pesti samassa paikassa 3 viikkoa, vasta 15 vuoden jälkeen voi lomailla kuukauden.  Itselläni ei lomaa periaatteessa siis olisi tarhalta mutta kesäkoulun puolella tempo on hiljaisempi ja jokainen työntekijöistänsä kiinnipitävä omistaja myöntää opettajille lomat sopimuksen mukaan. Jos olisin ollut aikeissa matkustaa ulkomaille, olisin todennäköisesti varannut lennot ja ilmoittanut asiasta pomolle pienellä riskillä millaisen reaktion asia olisi saanut aikaan, potkut vai myöntymisen. Tänä vuonna emme kuitenkaan aio Suomeen joten lomalle lähtö jäi roikkumaan paastokauden päättävän sokerijuhlan alle. Juhlapäivinä tutkimme miehen kanssa lomamahdollisuuksia ja tajusimme että aika viime tipassa tosiaan ollaan.


Juhlapäivien aikaan nautimme Izmirin tyhjistä kaduista ja kahviloista, lampsimme lauantaina vasta iltapäivästä merenrantakuppilaan, josta saa jonottaa pöytää normaalisti pitkän aikaa, tällä kertaa saimme rauhassa valita parhaimman paikan. Koko kaupunki tuntui valuneen läheisiin lomakyliin, joista raportoitiin ruuhkia rannoilla ja teillä. Varasimme auton tyyliin ehkä 2. tai 3. päivä alkaen ja aloimme etsiä majoitusta. Ongelmaksi muodostui villi koiramme, jonka haluamme lomalle mukaan. Vahtikoirasta on hyötyä miljoonakaupungin kotivahtina mutta lomalle lähtiessä siitä muodostuu iso ongelma. Tarvitaan tietysti se auto ja tilava sellainen, sen lisäksi lomapaikan valinta rajaa hakua hyvin pieneksi. Kotieläimet eivät ole ongelma, jihuu hihkun, kunnes luen pienemmän printin joka menee usein näin: tietyt koirarodut ( ei isoja), vain kissat, eläimet vain pihalle, karvattomat eläimet ja niin edelleen.


Koiraystävällisiä villoja, koirahotelleita ja koirille tarkoitettuja hienon kuuluisia lomakoteja on toki tarjolla mutta hinnat ovat melko korkeita. Netin hotellisivustojen hinnastot voi sivuuttaa katkerana sillä koiran kanssa matkustava saa pulittaa minimissään kolminkertaisen yöhinnan siedettävästä majoituksesta. Omat vaatimuksemme ovat melko vaatimattomat: mahdollisimman rauhallinen paikka, suhteellisen läheltä rantaa ja keittomahdollisuus sekä jääkaappi, ei luksusta vaan mieluummin mummon mökki. Airbnb on ollut ykköspaikkamme, josta nyt odotan vastausta yhdestä kohteesta ja tutkin jo seuraavaa. Viimeisenä oljenkortenamme on tutun kiinteistönvälittäjän oma villa rauhallisessa paikassa, jonka hintataso on kipurajoilla. Onhan tässä aikaa, vasta perjantai ja startti mahdollisesti sunnuntaina.


Virallisia tietoja on kai mahdotonta saada mutta noin 10% turkkilaisista on passi. Se on kallis paikalliseen tulotasoon suhteutettuna eikä monella ole sille tarvetta, matka ulkomaille on kallis ja viisumin saaminenkin vaatii jo tietyn tulotason. Juttelin tänään omalla työpaikallani kesäsuunnitelmista, yksi aikoo perheen kotipaikkaan Mustallemerelle, toinen valmistautuu elokuussa oleviin häihinsä, kolmas aikoo parin viikon lomallaan sukulaistensa kesämökille Izmirin liepeille ja omistajat hotellilomalle rannikolle. Yksi paiskii töitä koko kesän ja toisen kesä kuluu etsiessä uutta työpaikkaa. Tarhamme on kolissut tyhjyttään sillä töitä paiskivat vanhemmatkin ovat vieneet suurimmaksi osaksi lapsensa sukulaisen hoiviin kesämökille. Hieman alkaa asfaltti poltella jalkoja ja mietin juuri näinä hetkinä niitä syitä miksi haluan asua suurkaupungissa enkä lomakaupungissa?


Olen vakaasti päättänyt olla maanantaina uimassa, merenrannassa koira kainalossa. Kylmälaukussa neljännes vesimeloni ja kylmää juotavaa. Ostin tänään töistä kotiin kävellessäni niin ison lierihatun etten ole sellaista vielä omistanutkaan. Huomenna nakuttelen työt loppuun, laitan koneen kiinni ja sitten lomamoodiin, olethan siellä odottamassa kesämökki, olethan?




keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kun maa tärisee jalkojen alla

Reilu viikko sitten oli ihan tavallinen maanantai. Olin juuri kotiutunut töistä kesän ensimmäisenä helteiseltä tuntuvana päivänä. Nostin jalat sohvannojalle ja suunnittelin miehen kanssa iltaa, kalaa vai papuja? Mennäänkö pyöräilemään? Juuri silloin maa päätti alkaa velloa allamme, kattolamput heiluivat, jotain tippui sieltä ja täältä. Huone velloi jalkojen alla ensin oikealle ja sitten vasemmalle, siirryin tytön kanssa ovenkarmin alle ja kaikki olikin samassa jo ohi. Hetken päästä seurasi toinen vellova järistys mutta silloin me olimme jo matkalla puistoon kuten suurin osa muistakin kulmakunnillamme.


Ulkomaille muuttaessa joutuu eri maissa kasvokkain myös ikävien luonnonmullistusten kanssa, on tulvia, metsäpaloja, maanjäristyksiä, hurrikaaneja ja lumivyöryjä. Nykyinen asuinalueemme Turkin länsirannikolla kuuluu järistysherkkiin alueisiin, viimeinen suurempi aluetta vavisuttanut maanjäristys on koettu vuonna 1974, jolloin Izmirin kellotornin kellon kerrotaan tipahtaneen alas. Alue kuuluu 1. luokkaan, joihin maa on jaettu sen mukaan kuinka aktiivisella maaperällä se sijaitsee. Ankarassa maanjäristyksiä ei juuri ollut enkä muista kokeneeni Antalyan alueellakaan asuessani kuin melko pieniä mikrojäristyksiä. Egealle muutto on tuonut mukanaan ikävän seuralaisen, isommat ja pienemmät heilumiset sekä takaraivoon pienen pelon siitä että jonain päivänä saattaa edessä olla se ennustettu isompi järistys.


Koiramme reagoi järistyksiin mutta tajuan ne aina vasta niiden oltua jo ohi. Muutama kuukausi sitten Alex ulisi yöllä kuono kiinni makuuhuoneen ikkunassa juuri ennen kuin alkoi heilua, viime maanantaina sama ulinaa alkoi taas ennen järistystä.  Tilanne on  pelottava sillä järistyksen tyyli on aina arvaamaton, tärinää, vellontaa, heilumista, 6.3 vai 4.2?. Viikon ajan olemme olleet jatkuvien jälkijäristysten kourissa, joista osan huomaa ja osaa ei. Lauantai-iltana jälkijäristykset vavisuttivat taas aluetta niin että ikkunalasit ja lasit kilisivät. Laitoin telkkarin kiinni ja nukuin sitä seuraaviin pienempiin järistyksiin heräämättä.



Ystäväni tytär epäili dinosaurusten taas palanneen viimeisen tärinän aikana, tyttäreni ehdotti taitolentäjien näytöstä. Maanjäristyksestä on puhuttu kotona ja koulussa, isommassa vellonnassa siirrytään ovenkarmin alle tai pesukoneen viereen, ei rynnätä päättömästi minne tahansa. Käden ulottuvilla on öisin ainakin taskulamppu vaikka maanjäristyslaukkua meillä ei olekaan, ainakaan vielä. En ole saanut paniikkikohtausta kun järistys alkaa kuten eräs sukulaisemme, joka syöksyi liian vauhdikkaasti porraskäytävään lyöden samalla päänsä. Kun olet ollut tarpeeksi isossa ja nähnyt pahan tuhoalueen, tajuat että omasta toiminnasta voi olla apua mutta se ei tarkoita että se pelastaisi, sanoo mieheni.

Turkissa on ollut lukuisia tuhoisia maanjäristyksiä, joista yksi lähihistorian pahimpia oli vuoden 1999 lähellä Istanbulia. Järistyksessä kuoli yli 17 000 asukasta ja asian mainitseminen saa edelleen monet paikalliset mietteliäiksi, monella on järistyksestä omakohtaisia kokemuksia kuten miehellänikin. Tulevien järistysten varalta Turkissa on käynnissä projekti, jossa vanhoja taloja puretaan ja tilalle rakennetaan nykyisiä maanjäristyskriteereitä noudattavia asumuksia valtion tuella. Projekti kohdistuu erityisesti suurimpien riskialueiden kaupunkeihin kuten Istanbuliin ja Izmiriin. Asumme itsekin alueella, jossa taloja kaadetaan viikottain ja uusia rakennetaan. Omassa taloyhtiössämme asiasta ollaan kahta mieltä, osan mielestä vanhassa vara on parempi sillä talomme kuuluu niiden muutamien harvojen iäkkäiden joukkoon, jotka on todettu kestäviksi hieman isommankin maanjäristyksen sattuessa. Toiset taas epäilevät alla lilluvan vanhan merenpohjan ja vanhan rakennuksen kestoa. Lisää vettä myllyyn saadaan jokaisen järistyksen jälkeisistä asiantuntijalausunnoista, joiden joukosta saa onkia vedenpitävän tiedon. Varmaa on vain se että kukaan ei tiedä milloin isompi maanjäristys on tulossa ja mihin se tarkalleen iskee.


Maanjäristyksen jälkeinen tunnelma on aavemainen. Naapurit valuvat kaduille, osalla on mukanaan kissat ja koirat, yhdellä teltta ja toisella vilttejä, yksi naapureista vetää mukanaan 20 l vesitonkkaa. Mies käy naapurin kanssa tarkastamassa talon, ei halkeamia. Puhelinlinjat ja netti on tukossa sen sijaan pulinalinja toimii, parvekkeelta toiselle kulkee tiedotuslinja. Keskus oli Istanbulissa, kailottaa naapuritalon herra parvekkeelta ja vastapäisestä talosta taas kerrotaan sen olleen jossain ihan muualla. Puistossa jokaisen katse harhailee etsien tietoa ja mahdollisia uutisia, tietääkö joku jo jotain. Tyttö punaisessa mekossa itkee näpräten puhelintaan, huonoja uutisia? Jokainen vastaantulija päivittelee ja kyselee. Puiston penkit ja kahviloiden tuolit täyttyvät, pian nurmikot on vallattu ja jokainen sentti puistoa tuntuu olevan käytössä, on aurinkotuoleja, telttoja ja patjoja. Pian linjat avautuvat, puheensorina alkaa, joku alkaa kantaa teetä ja jäätelöä kahvilasta. Pelko ja hämmennys helpottuu kun se koetaan kollektiivisesti, epävarmuus tulevasta jakautuu murusiksi pitkin puistoa ja sen sorinaa. Puhutaan omia pelkoja pois ja tukeudutaan toisiin. Seuraavana yönä nukutaan vaikka tiedetään järistyksen seuraavan toistaan.

Samoissa jälkijäristyksen tunnelmissa on ollut myös Izmirin Matkamartta:  http://kalabaliikkia.blogspot.com.tr/2017/06/jarisyttaa-ja-keinuttaa.html