keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kun maa tärisee jalkojen alla

Reilu viikko sitten oli ihan tavallinen maanantai. Olin juuri kotiutunut töistä kesän ensimmäisenä helteiseltä tuntuvana päivänä. Nostin jalat sohvannojalle ja suunnittelin miehen kanssa iltaa, kalaa vai papuja? Mennäänkö pyöräilemään? Juuri silloin maa päätti alkaa velloa allamme, kattolamput heiluivat, jotain tippui sieltä ja täältä. Huone velloi jalkojen alla ensin oikealle ja sitten vasemmalle, siirryin tytön kanssa ovenkarmin alle ja kaikki olikin samassa jo ohi. Hetken päästä seurasi toinen vellova järistys mutta silloin me olimme jo matkalla puistoon kuten suurin osa muistakin kulmakunnillamme.


Ulkomaille muuttaessa joutuu eri maissa kasvokkain myös ikävien luonnonmullistusten kanssa, on tulvia, metsäpaloja, maanjäristyksiä, hurrikaaneja ja lumivyöryjä. Nykyinen asuinalueemme Turkin länsirannikolla kuuluu järistysherkkiin alueisiin, viimeinen suurempi aluetta vavisuttanut maanjäristys on koettu vuonna 1974, jolloin Izmirin kellotornin kellon kerrotaan tipahtaneen alas. Alue kuuluu 1. luokkaan, joihin maa on jaettu sen mukaan kuinka aktiivisella maaperällä se sijaitsee. Ankarassa maanjäristyksiä ei juuri ollut enkä muista kokeneeni Antalyan alueellakaan asuessani kuin melko pieniä mikrojäristyksiä. Egealle muutto on tuonut mukanaan ikävän seuralaisen, isommat ja pienemmät heilumiset sekä takaraivoon pienen pelon siitä että jonain päivänä saattaa edessä olla se ennustettu isompi järistys.


Koiramme reagoi järistyksiin mutta tajuan ne aina vasta niiden oltua jo ohi. Muutama kuukausi sitten Alex ulisi yöllä kuono kiinni makuuhuoneen ikkunassa juuri ennen kuin alkoi heilua, viime maanantaina sama ulinaa alkoi taas ennen järistystä.  Tilanne on  pelottava sillä järistyksen tyyli on aina arvaamaton, tärinää, vellontaa, heilumista, 6.3 vai 4.2?. Viikon ajan olemme olleet jatkuvien jälkijäristysten kourissa, joista osan huomaa ja osaa ei. Lauantai-iltana jälkijäristykset vavisuttivat taas aluetta niin että ikkunalasit ja lasit kilisivät. Laitoin telkkarin kiinni ja nukuin sitä seuraaviin pienempiin järistyksiin heräämättä.



Ystäväni tytär epäili dinosaurusten taas palanneen viimeisen tärinän aikana, tyttäreni ehdotti taitolentäjien näytöstä. Maanjäristyksestä on puhuttu kotona ja koulussa, isommassa vellonnassa siirrytään ovenkarmin alle tai pesukoneen viereen, ei rynnätä päättömästi minne tahansa. Käden ulottuvilla on öisin ainakin taskulamppu vaikka maanjäristyslaukkua meillä ei olekaan, ainakaan vielä. En ole saanut paniikkikohtausta kun järistys alkaa kuten eräs sukulaisemme, joka syöksyi liian vauhdikkaasti porraskäytävään lyöden samalla päänsä. Kun olet ollut tarpeeksi isossa ja nähnyt pahan tuhoalueen, tajuat että omasta toiminnasta voi olla apua mutta se ei tarkoita että se pelastaisi, sanoo mieheni.

Turkissa on ollut lukuisia tuhoisia maanjäristyksiä, joista yksi lähihistorian pahimpia oli vuoden 1999 lähellä Istanbulia. Järistyksessä kuoli yli 17 000 asukasta ja asian mainitseminen saa edelleen monet paikalliset mietteliäiksi, monella on järistyksestä omakohtaisia kokemuksia kuten miehellänikin. Tulevien järistysten varalta Turkissa on käynnissä projekti, jossa vanhoja taloja puretaan ja tilalle rakennetaan nykyisiä maanjäristyskriteereitä noudattavia asumuksia valtion tuella. Projekti kohdistuu erityisesti suurimpien riskialueiden kaupunkeihin kuten Istanbuliin ja Izmiriin. Asumme itsekin alueella, jossa taloja kaadetaan viikottain ja uusia rakennetaan. Omassa taloyhtiössämme asiasta ollaan kahta mieltä, osan mielestä vanhassa vara on parempi sillä talomme kuuluu niiden muutamien harvojen iäkkäiden joukkoon, jotka on todettu kestäviksi hieman isommankin maanjäristyksen sattuessa. Toiset taas epäilevät alla lilluvan vanhan merenpohjan ja vanhan rakennuksen kestoa. Lisää vettä myllyyn saadaan jokaisen järistyksen jälkeisistä asiantuntijalausunnoista, joiden joukosta saa onkia vedenpitävän tiedon. Varmaa on vain se että kukaan ei tiedä milloin isompi maanjäristys on tulossa ja mihin se tarkalleen iskee.


Maanjäristyksen jälkeinen tunnelma on aavemainen. Naapurit valuvat kaduille, osalla on mukanaan kissat ja koirat, yhdellä teltta ja toisella vilttejä, yksi naapureista vetää mukanaan 20 l vesitonkkaa. Mies käy naapurin kanssa tarkastamassa talon, ei halkeamia. Puhelinlinjat ja netti on tukossa sen sijaan pulinalinja toimii, parvekkeelta toiselle kulkee tiedotuslinja. Keskus oli Istanbulissa, kailottaa naapuritalon herra parvekkeelta ja vastapäisestä talosta taas kerrotaan sen olleen jossain ihan muualla. Puistossa jokaisen katse harhailee etsien tietoa ja mahdollisia uutisia, tietääkö joku jo jotain. Tyttö punaisessa mekossa itkee näpräten puhelintaan, huonoja uutisia? Jokainen vastaantulija päivittelee ja kyselee. Puiston penkit ja kahviloiden tuolit täyttyvät, pian nurmikot on vallattu ja jokainen sentti puistoa tuntuu olevan käytössä, on aurinkotuoleja, telttoja ja patjoja. Pian linjat avautuvat, puheensorina alkaa, joku alkaa kantaa teetä ja jäätelöä kahvilasta. Pelko ja hämmennys helpottuu kun se koetaan kollektiivisesti, epävarmuus tulevasta jakautuu murusiksi pitkin puistoa ja sen sorinaa. Puhutaan omia pelkoja pois ja tukeudutaan toisiin. Seuraavana yönä nukutaan vaikka tiedetään järistyksen seuraavan toistaan.

Samoissa jälkijäristyksen tunnelmissa on ollut myös Izmirin Matkamartta:  http://kalabaliikkia.blogspot.com.tr/2017/06/jarisyttaa-ja-keinuttaa.html

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Opettajan stressipiikki

Turkissa opettajan ammatti ei ole yhtä arvostettu kuin Suomessa. Moni hakeutuu alalle sillä toiveissa siintävät monia muita työpaikkoja pidemmät lomat ja viikonloppuvapaat. Palkat eivät huimaa päätä mutta alalla on toki isoja eroja koulujen tason sekä julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Olen sinkoillut kuluvan vuoden näiden kahden maailman välillä kun tyttö on viettänyt puolipäivää julkisen puolen koulussa ja itse taas olen työskennellyt yksityisen leivissä. Lähtiessäni puolen päivän jälkeen oman työpaikkani kaoottisen lounashetken jaloista hakemaan tyttöä rauhallisesta valtion esikoulusta olen ehtinyt pohtia monenlaista kahden koulumaailman kohtaamisesta.


Olin ympyröinyt kalenteriin 16.6 perjantain jo monta kuukautta sitten. Kyseinen päivä oli oman kouluni päätösjuhlapäivä, johon on valmistauduttu jo maaliskuusta asti. Naureskelin alussa muiden opettajien huokailulle tulevasta koitoksesta, hei sehän on vain päätösjuhla? Päivä on stressaava meille kaikille erikoisaineiden opettajille mutta myös itse ryhmien vetäjille, tarhan johdolle ja ainakin omasta mielestäni myös lapsille. Liikunnan, draaman ja englannin esityksiä on harjoiteltu pari kuukautta pieni paniikki takaraivossa, meneehän kaikki hyvin? Jokaisen lapsen tulee näkyä ja kuulua tasa-arvoisesti sillä kyseessä on koulun maine, joka taas  poikii tulevana vuotena uusia ja vanhoja oppilaita kun ilmoittautumiset alkavat. Nyt näytetään miten hienosti on opittu enkkua, liikuntaa ja draamantaitoja, unohtamatta tietenkään kuvaamataidon näyttelyä teatterin aulassa. Viimeisinä viikkoina päiviin kuuluu kenraaliharjoituksia, viime hetken muutoksia, paniikkia esiintymisasuista ja koristeluista. Pinna kireällä olevia opettajia ja samoihin renkutuksiin tympiintyneitä lapsia. Ja meillä kaikilla oli niin muuukaaavaaa!


Oma työpaikkani on pieni ja samaan yritykseen kuuluu toinen hieman isompi tarha. Toiminnassa on paljon hyvää mutta myös monia asioita, joiden takia tytön julkisen sektorin esikoulu on parempi. Yksityisen puolen kilpailu ja alaa vaivaava työttömyys aiheuttaa sen, että huolimatta pitkistä työpäivistä tavallisen ryhmän opettajan palkka on huono, sen sijaan valtionpuolella tyttäreni opettaja tekee puolet lyhyempää työpäivää, pienemmissä ryhmissä ja ansaitsee huomattavasti paremmin. Tästä johtunee se, että omalla koulullani komento on kovempi ja opettajan hymy usein väsyneen väkinäinen. Jotain alasta kertonee myös se, että koulumme kuudesta erikoisaineen opettajasta vain yksi on oikeasti kouluttautunut alalle, me muut olemme ajautuneet. Tytön koululla päätösjuhla kesti puolisen tuntia, joka sisälsi kehitysraporttien jaon ja vapaata keskustelua ja halailua, itse taas tein perjantaina reilun 12 t työpäivän päätösjuhlassa, josta viimeiset hetket pakoilin vanhempia juhlakengät kainalossa esiripun takana ja toivoin olevani jo kotona.


Kun spotit porottivat kuumina lavalle ja tupaten täydessä salissa näkyi vain valtava kännykkämeri, tuli ikävä suomalaista kevätjuhlaa. Ainakaan omassa pikkukaupungin koulussani ei aikoinaan tarvittu DJ:tä, valomestaria ja ammattikuvaajaa myyntipisteineen, ei kolmia eri asuja lapsille eikä lavaa täyteen tarroja, jotta oppilaat ovat esityksissä taatusti oikeilla paikoillaan. Laulaa luikautettiin käyn ahon laitaa ja pokattiin todistukset kesämekoissa. Kun kello löi jo illalla yhdeksän, vilkaisi oppilaani Can kolmen esityksen väsyttämänä että pääseeköhän pian jo äidin luo? Ihan kohta, nyökyttelin yhtä väsyneenä. Puoli yhdeltätoista huokaisimme muiden opettajien kanssa helpotuksesta kun kävelimme rakot jaloissa hakemaan omia lapsiamme kukin mistäkin hoitopaikasta, ensi vuonna uudestaan?



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Vapaapudotus tuntemattomaan koulumaailmaan

Perjantaina tyttö vei esikoulun viimeisen luokan opettajalleen ison kimpun päivänkakkaroita ja gerberoita, pokkasi viimeisen kehitysraportin eikä halunnut irrottautua Sara opettajansa rutistuksesta. Minulle tulee sinua kova ikävä, sanoi tyttö ja halasi vielä toisen kerran lujaa. Itselläni silmäkulmat kostuivat ja käännyin itsekin toista kertaa kiittelemään sympaattista Saraa. Erkaneminen esikoulun rakennuksesta kesti muutenkin kauan, piti käydä vielä juttelemassa Elifin kanssa ja varmistamassa tuleeko Zeynep syksyllä samaan kouluun, tuleeko varmasti?



Kolme vuotta sitten esikoulun ovella odotti reppunsa kokoinen itkuinen tyttö, joka ei halunnut jäädä sinne ilman äitiä ja babaa. Sitoutuminen uusiin kavereihin ja esikoulun rytmiin kävi kuitenkin nopeasti ja lomille on lähdetty aina jo etukäteen kavereita ja opettajaa ikävöiden. Kun luin tytön viimeistä kehitysraporttia tajusin että opettaja näkee lapsestani monenlaisia puolia, jotka meille eivät näyttäydy tai sitten ne ovat niin selkeitä etten osaa niitä hahmottaa.


Vuodet anaokulussa eli esikoulussa ovat sujuneet hyvin, tyttö on viihtynyt ja oppinut monenlaisia asioita taitojen ja sen suhteen kuinka ollaan osa isompaa ryhmää. Tuo viimeinen taito korostuu maassa, jossa asuu melkein 80 miljoonaa asukasta, joiden taustat vaihtelevat laidasta toiseen. Sosiaalinen kulttuuri otetaan vakavasti ja sen noudattamisen sääntöjä harjoitellaan hyvin systemaattisesti pienestä asti. Viimeinen vuosi on ollut täynnä valmistautumista kouluun ja vierailut teatteriin, museoihin ja luontoon ovat vähentyneet. On siis astuttu kohti tulevaa alakoulua, jota odotan kauhun ja jännityksen sekaisin tuntein. Hyppy leppoisista esikoulun vuosista kohti tulevaa tuntuu vapaapudotukselta itselleni täysin vieraaseen maailmaan.

Turkkilainen koulujärjestelmä ei ikävä kyllä ole kulkenut niitä polkuja kohti parempaa jota sille olisi toivonut. Jokainen kesä edessä on muutoksia kuten nytkin, puolipäiväisestä porrastetusta koulupäivästä ollaan siirtymässä yhteen vuoroon, joka on ollut jo muutaman vuoden käytössä pilottikouluissa. Uuden järjestelmän myötä tulossa on myös muita muutoksia mutta varmistusta asiaan odotetaan edelleen. Koulun kohdalla eniten kauhistusta itsessäni herättävät kovat vaatimukset, kilpailu, tasokokeet ja läksysavotta. Toivotaan että voin kirjoitella syksyllä jotain positiivista koulutaipaleen aloituksesta. Tytön koulumaailman askeleet ovat itselleni yhtä vieraita kuin tytölle sillä olen heikoilla mitä tulee kokemuksen mukana tulevaan tietoon. Aamuisin koulutiellä ohitelleiden alakoululaisten avaruusaiheiset viritelmät ja turkin kieliopin koukerot saavat vatsani muljahtamaan jo etukäteen.


Mihin kouluun? Tiedätkö jo tulevia opettajia? Kysymyksiä on vaihdeltu jo useamman kuukauden ajan kun esikoulun loppu on lähestynyt. Opettajan valinta on tärkeä asia, samoin koulun.  Periaatteessahan mitään valintaa ei voi tehdä vaan koulupiiri määräytyy osoitteen mukaan ja luokat kootaan ikäkuukausien mukaan ilman vanhempien vaikutusta. Käytännössä aika moni tuttava on pohtinut kenen sukulaisen tai tuttavan osoitteeseen muuttaa lapsensa paperilla, jotta koulupaikka irtoaa kyseiseltä alueelta. Esikoulun opettajamme on luvannut olla apuna opettajan valinnassa ja odotan sekavin tuntein keskustelua rehtorin kanssa kouluun ilmoittautumisen yhteydessä. Osa pyörittelee vielä viime hetken päätöstä, julkiseen vai yksityiseen? Kannattaako ottaa velkaa yksityisen vuoksi vai ei? Itse olemme päätyneet julkisen puolen ratkaisuun ainakin alakoulun osalta. Oma vuoteni yksityisessä esikoulussa on vahvistanut tunnetta siitä että valitettavan monella yksityisellä puolella etusijalla on aina markkinointi ja raha, sen sijaan todellisuus niiden takana on ihan jotain muuta kuin pitäisi.

Tyttö viettää nyt ansaitsemaansa lomaa ja itse taas sinnittelen oman kouluni stressaavimmalla viikolla kohti tulevaa päätösjuhlaa, jonka jälkeen siirrymme kesäkouluun ja hieman leppoisampaan ohjelmaan. Izmirissä on maa vavahdellut, paastokuukausi kääntymässä kohti loppua ja helteet saapumassa. Mies on ollut vapailla ja kamerassa on muutamakin kuvasarja odottamassa julkaisua blogiin. Mukavaa kesän alkua, lomalaisille lomia ja valmistuneille onnea!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Ulkosuomalaisen lasiseinä

Mansikka-aika vetelee alueellamme viimeisiään joten innostuin keskiviikkona tekemään mansikkarahkaa. Hihkuin miehelle ja tytölle miten ihana ja terveellinen jälkiruoka se onkaan ja kuinka muistan sen lapsuudestani, mamma sitä vatkasi muistini mukaan usein, vai oliko se äiti, ehkä mummo? Rahka oli ihan hyvää muttei saanut aikaan sen suurempia wau-elämyksiä. Olisiko mustikoilla parempaa? Mansikoita ja jogurttia ensi kerralla, kiitos. Lopulta en ollut yhtään varma tehtiinkö lapsuudessani mansikkarahkaa juuri koskaan tai tykkäsinkö siitä niin paljon kuin muistikuvissani kovasti halusin.


Saska Saarikoski kirjoitti ulkosuomalaisen tunteita koskettavan kolumnin asioista, jotka sitovat meidät kulttuuriin. Asioista, joilla on meille merkitystä. Asioista, jotka erottavat meidät loppupeleissä niistä, jotka ovat kyseisessä maassa kasvaneet. Ikuinen ulkopuolisuuden tunne vaivaa monia maailmalle muuttaneita, toisilla enemmin ja toisilla vähemmin. Kun turkkilaiset kaverit puhuvat lapsuuden paastokuukauden muistoista tai tapaavat puistossa lapsuuden ystävän, jonka kanssa ruoditaan millainen oli kulmakunta ja kemeraltin basaari 80-luvulla. Kun joku haluaa opettaa kuinka turkkilaisessa työmaailmassa toimitaan tai miten perunat paistetaan. Niinä häviävän lyhyinä hetkinä olisi huomattavasti helpompaa puhua joulusta tai lapsuuden korttelista, olla kuuntelematta neuvoja, jotka ulkopuolelta tullut on sisäistänyt paremmin kuin paikallinen.

Kuulun facebookin kautta ulkosuomalaisten ryhmään, jossa jäsenet ovat asuneet huomattavan pitkän ajan pysyvästi ulkomailla. Ryhmään kuuluu laaja kirjo suomalaisia mitä mielenkiintoisimmista maailman kolkista, joku ei ole käynyt Suomessa 30 vuoteen ja osa on lähtenyt Suomesta ennen Kekkosen aikaa. Yksi asuu Alaskassa ja toinen Indonesiassa. Ryhmässä käydään läpi iloja ja suruja, toisilla on krooninen suomalaisen ruuan kaipuu ja toisilla taas ikävä jotain mitä ei ole enää olemassa. Kesän kynnyksellä ryhmään jaetaan lomalaisten kuvia Suomesta, mattolaitureilta ja järven rannalta. Keskeisessä osassa on kuitenkin jokaisen elämä uudessa kotimaassa sillä pysyvästi muuttanut on yleensä alkanut etsiä uusia merkityksiä uudesta kotimaasta. On työt, ystävät, perhe ja hiljalleen rakentuva uusi muistonauha tapahtumia siellä jossain muualla.


Tänä kesänä Suomen reissu jää väliin ja eniten asiasta on protestoinut tyttö. Itsekin menisin mielelläni sienimetsään ja  istuisin torilla lihapiirakalla niiden kanssa joilla on iso merkitys siihen millaiseksi nuoruus muodostui. Polskuttelisin järven vettä ja ihmettelisin miten erilaista lämpö onkaan Suomessa kun siellä uudessa kotimaassa. Tänä kesänä haluan kuitenkin polskutella egean meren aalloissa ja nauttia siitä että elämä on siellä missä koti sijaitsee. En enää pohdi aktiivisesti
omaa asemaani paikallisessa yhteisössä eikä arki ole enää sarja jännittäviä retkiä turkkilaisen kulttuurin lähteille. Se on muuttunut tilaan, jossa on luotu langat jo sen verran tiukkaan uuteen kotimaahan että niiden irrottaminen olisi kivulias prosessi menetyksiä, joilla on paljon merkitystä.


Tein eilen mustikkarahkapiirakan jonka kohdalla pohdin pitkään kutsutaanko sitä mustikkarahkapiirakaksi vai rahkamustikkapiirakaksi. Se maistui ihan samalta kuin sun ystäväsi kahvipöydässä aikoinaan, kehui mies. Tytöstä piirakka oli ihanaa koska olihan se nyt suomalaista. Minulle se maistui ihan samalle kuin lapsuudessa vaikka vain mustikat olivat Suomesta ja rahka Turkista. Asioiden merkitys haperoituu elleivät ne ole tärkeitä muille. En varmasti jaksaisi koota jouluaaton tunnelmaa kasaan ilman miehen ja tytön sekä omien vanhempieni innostusta. Rahkapiirakkaakin tekisin huomattavasti harvemmin jos se maistuisi vain minulle. Ruisleivät unohtuvat pakkaslokeroon kun mies saapuu koiralenkiltä tuore pähkinäleipä kainalossaan. Monet tärkeät pienet asiat kuten jääkiekkohurmos lokeroituu odottamaan heräämistä oikeissa olosuhteissa, Suomessa.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Töihin vai piknikille?

Saapuessani Turkkiin tutuistuin ensimmäiseen kotiäitiin. Suomessa en ollut moiseen koskaan törmännyt, muissakaan maissa en ollut kotiäiteihin tutustunut sillä työläisillä on omat piirit. Anoppi kuunteli ihmeissään kun kerroin lähes kaikkien naisten työskentelevän Suomessa enkä ymmärtänyt että kotiäitiyttä voidaan verrata töihin. Imurointi kerran viikossa, pyykkäys ( ei silitystä) ja makaroonilaatikkoa kerralla kolmeksi päiväksi ei tuntunut kokopäiväiseltä hommalta. Silloin en ollut vielä tutustunut paikallisten kotirouvien kodinhoitoon, joka on monta astetta vakavampaa touhua.


Facebookin feediin ilmestyy vuosi sitten lataamani kuvasarja aurinkoisia kuvia kesäkuun ekalta viikolta. Fillarireissulla tytön kanssa, aamupiknikillä kavereiden kanssa Tersanen rannassa, aamupiknikillä puistossa, kahvilla keskellä päivää ja eläintarhassa tuttujen äitien ja lasten kanssa. Tajuan etten ole ehtinyt lahden toiselle puolelle viikkoihin. Töiden lisääntymisen myötä olen pudonnut kuoppaan, jossa viikot vierivät vauhdilla ja perjantaina alan tuijotella kelloa puolenpäivän jälkeen, vielä kaksi tuntia huoh. Sen kahden tunnin jälkeen kahvi tutussa paikassa maistuu ansaitulta ja sunnuntaiaamuna isken pikniktuolin rantaan nautintoa täynnä, mulla on oikeus istua tässä vaikka koko päivä!


Lauantaina ystäväni soittaa kymmeneltä ja on valmiina puistoon. Itse tuijottelen vasta jääkaapin sisältöä. Ehtiessäni puiston kahvilaan monta hetkeä myöhemmin kuuntelen ystäväni viikon ohjelmaa, kirjamessuilla, valokuvanäyttelyssä ja aamiaisella ystävien kanssa, lastenharrastuksissa ja kampaajalla. Oma pehkoni kaipaisi myös kampaajaa ja sinne valokuvanäyttelyynkin aioin mennä. Piipahdamme ystäväni kanssa marketissa ennen kotiinpaluuta, kassalla ystäväni ilme synkistyy lompakkoa tutkiessa, unohdin pyytää mieheltäni käteistä, voitko lainata?



Painan työpaikan oven kiinni kello 15. Väsynyt työkaveri istuu päätä käsiinsä nojaten eteisessä ja vilkaisee kelloaan, vielä 4 tuntia. Jos lähtee kotoa bussilla töihin kello 07 ja palaa illalla kotiin kello 20, voi pohtia monesti onko touhussa järkeä. Harvempi jaksaa painaa sellaista työpäivää eläkeikään asti ellei ole pakko mutta useimmiten on. Kuunnellessani pomon täysin turhaa sättimistä työntekijöilleen vakuutun siitä että kyseessä on enemminkin pakko kuin ammatillinen innostus. Kotimatkalla mietin miten neuvoa omaa tyttöä ammatinvalinta-asioissa tulevaisuudessa. Jotain josta tienaa järkevästi ilman 60+ -tuntista työviikkoa ja ilman selkään hengittävää pomoa, viininviljelijä, koirahotellin omistaja, puuseppä, mitä näitä nyt onkaan Turkissa?


Muutama viikko sitten istuin lääkärini edessä. Hmmm, kolestroliarvot koholla hmmmm. Liikaa töitä, stressiä, huonoa ruokaa väsyneenä, kyseli perhelääkärimme Erhan. Mulla on kiva työt ja tykkään niistä, vakuuttelin. Erhan pudisteli päätään, vapaa-ajasta on tykättävä enemmin kuin töistä, sanoi Erhan ja piti palopuheen ruokavaliosta. Seuraavalla viikolla vähensin toisista töistä siivun ja aloin kieltäytyä työpaikan börekeistä. Kieltäydyin lisäduunista, jota olin pohtinut jonkun aikaa. Ostin välipalaksi vihanneksia ja pidensin koiralenkkejä viikonloppuisin. Mutta jättäisinkö työt sen vuoksi etten ehdi keitellä päivittäin kolmen ruokalajin illallisia ja käydä kuntosalilla? En ikinä, tiedän että sairastuisin huomattavasti vakavimpiin sairauksiin pohtiessani elämän tarkoitusta ja käsistä karkaavia ansioita istuessani kotona.



Turkissa ero työtä tekevien ja kotona olevien välillä tuntuu. Huomaan lipuvani kauemmas kotiäitikavereistani sillä rytmimme ovat kovin erilaiset. Kotiäidit käyskentelevät rauhallisesti porukoissa vietyään lapset kouluun, lämpimäiset leipomosta ja kotihommiin. Töihin menevien korot sanovat kips kaps ja kiire on kova. Koululla saan ihmetteleviä katseita kotiäideiltä kun kerron etten pääse keskiviikkoaamuna vanhempien yhteiselle aamiaiselle. Työssä olevien kavereiden kanssa puhutaan enemmin töistä ja jaetaan mahdollisia uravinkkejä, kotiäitikavereiden kanssa taas puhutaan lasten koulusta ja hintojen noususta. Tunnen huonoa omaatuntoa peruessani treffejä ja viikkoja kestävästä radiohiljaisuudestani. Istuisin toki mielelläni maanantaina rannassa piknikillä kavereideni kanssa mutta elämä on valintoja. Piirakkapala vai omena? Tee sokerilla vai ilman? Enemmin rahaa vai vähemmin rahaa?

maanantai 29. toukokuuta 2017

Oman pihan onni

Reilu kymmenen vuotta sitten etsimme kuumeisesti asuntoa Ankarasta. Asuinalueet olivat uudessa kaupungissa vielä hakusessa ja majailimme ystävän nurkissa jo ties kuinka monetta viikkoa, työpaikka-asiat roikkuivat yhtä auki kuin tuleva koti. Eräänä iltana olimme katsomassa asuntoa, jonne katutasosta alakerrokseen johtavat portaat eivät luvanneet hyvää, kellariin? Viisi minuuttia asunnossa pyörimisen jälkeen päätin että teemme mitä tahansa jotta saamme kyseisen yli 40 vuotta vanhassa talossa olevan kämpän. Kun näet kerrostaloasunnosta pihalle aukeavat ranskalaiset ovet 5 miljoonan asukkaan kaupungissa, tiedät tunteen. Ihan sama onko asunnossa edes juoksevaa vettä jos on edes pieni oma pläntti, jossa voi yrittää transportata itsensä pois ison kaupungin melskeistä. Ainakin melkein. Kun muutimme pois Ankarasta, oli ero pihasta vaikeampaa kuin monesta muusta asiasta. Kerrostaloelämän yhdistäminen palaseen omaa rauhaa on osoittautunut parhaimmaksi asuinratkaisuksi kaupungissa.


Yksi tärkeimpiä kriteereitä asunnon etsinnässä Izmirissä olikin oma pieni piha, edes postimerkin kokoinen. Lopulta se löytyi mutta monesta muusta asiasta oli tingittävä. Nyt asunnossamme on postimerkin kokoinen keittiö mutta tilava lasitettu terassi ja sitä omaa pihaa tarpeeksi. Kaupunginosamme Karşıyaka on osittain vanhaa merenpohjaa joten kasvualusta on ravinteikas. Ankarassa mies näki aikoinaan valtavasti vaivaa muuttaessaan hoitamatonta pihaa ruskeasta kivikuopasta viihtyisäksi pihaksi, nurmikon kasvattaminen ja sen ylläpito sekä erilaiset kukkaistutukset söivät vapaista ison osan.

Izmirin kodin pihan kanssa päätettiin ottaa iisimmin. Pihalle on siis jätetty villi orvokki peite joka ei hoitoa kaipaa. Kerrostaloalueen piha on periaatteessa koko taloyhtiön käytössä mutta niin Ankarassa kuin Izmirissäkin todellisuudessa käyttäjät ovat pihatasossa asuvat ja sehän sopii meille. Turkissa piha-alueet ovat yleensä aikamoisia sekametelisoppia ja Suomeen saapuessa kiinnitän aina huomiota pihoihin. Suomessa suunnitellaan ja istutetaan harkiten, Turkissa taas istutetaan monesti kokeilumielessä eikä pihoissa ole tietoakaan suunnitteluista. Viime lauantaina pihan sivustalle oli istutettu kukkia ja pensasaidasta oli harvennettu vain puolet, joku naapureista oli ilmeisesti saanut puutarhainnostuksen, joka oli laantunut yhtä nopeasti.


Kukkien lisäksi pihalla on vanhoja hedelmäpuita, joista granaattiomenat, kvittenit, greippi
sitruunat, kirsikat ja nisperopuut kantavat ihan mukavasti hedelmää. Sen sijaan hoitamattomina olleet persikka ja aprikoosi ovat tehneet vain muutaman hedelmän jos sitäkään. Pihalla kasvaa villinä salviaa ja rosmariinia ja tänä vuonna naapuri on istuttanut etupihalle koko talolle erilaisia yrttejä kuten krassia, persiljaa, tilliä ja rukolaa. Itse istutimme portulakkaa, valkosipulin ja sipulin versoja sekä chiliä. Piha ja terassi on meillä ympäri vuoden ahkerassa käytössä. Teen töitä terassilla, istumme siellä vapailla ja vieraatkin istutetaan lähes aina terassille. Tyttö kantaa lelunsa terassille ja Alex vahtii pihakissojemme touhuja. Sähkölämmittimen voimalla terassilla syödään myös talven viileimpinä kuukausinakin ja kesällä tuulettimen avulla. Savustuspönttö pöhisee usein viikonloppuisin terassin nurkassa ja jouluaattona sinne katetaan aattoateria.



Suurkaupungissa viheralueet nousevat todelliseen arvoon sillä massat, ruuhkat ja jatkuva kakofonia syö ihmistä. Huomaan itse kaipaavani joka vuosi enemmin rauhaa, vihreyttä ja pelkkää kauniin maiseman tuijottelua. Sateen seuraaminen terassilta tai piknik-tuolin parkkeeraus Izmirin lahden reunalle on parasta hermojen lepuutusta. Hain pihalta perjantaina sipulin ja valkosipulin versoja, persiljaa, tilliä ja krassia. Ne pääsivät Bat nimiseen salaattiin, joka on kotoisin Turkin Tokatin alueelta:


Bat

2 dl vihreitä linssejä
vajaa desi hienoa bulguria ( voit jauhaa isot bulgurit pienemmiksi ellei hienoa bulguria ole)
kourallinen murskattuja saksanpähkinöitä
1 tomaatti kuorittuna ja pilkottuna
pieni nippu sipulin versoja
valkosipulin versoja (voit puristaa valkosipulin kynnen joukkoon ellei versoja ole)
persiljaa
tilliä
krassia
basilikaa
minttua
(paprikaa tai chiliä)
1,5 rkl tomaattipyreetä
1 sitruunan mehu
(granaatinomena uutetta)
suolaa
(chilirouhetta)


1. Tätä salaattia voi soveltaa maun ja tuotteiden saatavuuden mukaan. Käytä yrteistä saatavilla olevia.

2. Keitä vihreät linssit kypsiksi ja jätä jäähtymään. Kaada hieno bulguri kippoon ja päälle hieman kuumaa vettä, jolloin bulgur turpoaa. Sekoita samalla sekaan 1,5 rkl tomaattipyreetä.


3. Pilko yrtit ja tomaatit pieniksi. Kun vihreät linssit ovat jäähtyneet, sekoita ne bulgurien sekaan. Lisää yrtit ja tomaatit sekä mausteet. Voit käyttää chilirouhetta tai tuoretta chiliä. Lisää lopuksi murskatut saksanpähkinät. Perinteisesti Batissa pitää olla hieman nestettä joten bulguriin kaadetun veden määrää voi muutella sen mukaan millaisen salaatista haluaa. Itse söin salaatin ihan sellaisenaan tuoreen leivän kera mutta Turkissa sen kanssa tarjotaan usein viininlehtiä, joiden sisälle annostellaan salaattia ja leipäpaloja.

Afiyet olsun!




lauantai 20. toukokuuta 2017

40 / 15

Heräsin perjantaina sateen rummutukseen ja vahvaan jasmiinin tuoksuun. Toukokuun 19. aikaan eletään jo melkein kevään loppua, piha vihertää ja kukkivat kukat ympäristössä tekevät niin onnelliseksi. Suurkaupungin suihkulähteissä puljaavat jo ensimmäiset lapset ja puistovahdit ummistavat silmänsä. Aurinkolasit ja sateenvarjo on pidettävä aina mukana sillä Izmirin sää on todella oikukas toukokuussa. Sateen rummutuksen säestämänä lähdin Alexin kanssa aamulenkille hiljaiseen kaupunkiin, normiperjantain sijaan juhlittiin Atatürkin muistopäivää sekä nuorten- ja urheilunjuhlaa. Ja oho minä täytin 40!!!!!!!



En tiedä millaiselta 40-vuotiaasta pitäisi tuntua mutta sen tiedän että olen kauempana pikkutunneille juhlimista ja lähempänä sohvalla makaamista kun bileet on parhaimmillaan. Reppureissailu on kauempana kuin botox ja syön mielelläni tylsää jauhelihapizzaa sillä seafood coctailista voi saada vatsanvääntöjä. Ei kahvia viiden jälkeen ja vain kolme rakıa sunnuntaisin, ei tuplana kiitos.


40 vuodesta noin 15 on kulunut Turkissa, joka on muuttunut niiden vuosien aikana. Toisaalta olen muuttunut niiden vuosien aikana itsekin joten olisi kai epäasiallista syyttää Turkkia muutoksista. 15 vuotta sitten Turkissa maksettiin miljoonilla ja muistan opakolleegan juosseen valtionsairaalasta kauhuissaan ulos sairaalaoloista järkyttyneenä. Sen aikainen esimieheni huokasi syvään kun hain jo kolmanneksi kaudeksi Turkkiin töihin, sinäkin?


Olen muuttanut 15 vuoden aikana kaupunkia ainakin viidesti ja kaupungin sisällä sitäkin useammin. Vanhemmat ja viisaammat ovat valistaneet usein, älä jätä työtä ja suomalaista sosiaaliturvaa, kannattaako muuttaa ja ihan turha etsiä töitä ilman kansalaisuutta/vaillinaisella kielitaidolla/tuon ikäisenä. Sille itseäni 15 vuotta nuoremmalle painokselleni haluaisin sanoa että aina kannattaa kuunnella mutta ratkaisut kannattaa tehdä itse. Onneksi olen niin tehnyt sillä vaikka joku muu ei ole löytänyt etsimäänsä, voit itse löytää. Työpaikan voi saada ilman kansalaisuutta ja tämän ikäsenähän voi tehdä vaikka mitä.

Pääkoppaani on muodostunut pieni turkkilainen osio, jonka avulla ymmärrän monia paikallisia sellaisissakin asioissa jotka ovat itselle vieraita. Tajuan hyvin miksi joku äänestää vaaleissa toisin kuin itse, miksi jonkun lempiruokaa ovat keitetyt sisäelimet leivän välissä ja ettei ystävä ole yhtä vanhaksi ehdittyään ollut koskaan yötä yksin eikä aio ollakaan. Se osio aivolohkoon syntyy vain käytännön, virheiden ja tekemisen kautta. On ihan turha pyöriä keskustelupalstoilla valistamassa asioista sillä Turkki on ja tulee varmasti aina olemaan sellainen kolkka, jossa asuminen saa ihmiset joko huokailemaan syvään tai ihastuneesti. Ei välitiloja.



Olen ihan tyytyväinen ulkosuomalaisena Turkissa, minut tunnistaa ulkomaalaiseksi ulkonäön, aksentin, outojen tapojen ja kielioppivirheiden avulla. Olen se, jolle ei ole teroitettu lapsena että tytöt istuvat sievästi jalat vierekkäin ja joka ei osaa edelleenkään kaikkia korulausekoukeroita eikä muuten enää jaksa kauheasti yrittää.

Tietyt asiat voi ottaa tavaramerkikseen 40-vuotiaana kuten sen että suukottaa edelleen väärälle poskelle ensin ja saa kaverit moiskauttamaan milloin mihinkin kohtaan naamassa. Vuodet ovat tehneet sen että pyrkimyksenä ei ole enää kiertää koko Turkkia, oppia kaikkia tapoja tai edes murresanoja, riittää kun pääsee välillä Foçaan ja elämässä on ystäviä, joille et ole kävelevä kielioppivirhe vaan tavallinen ihminen.

Syntymäpäivänä saan onnitteluja ja lahjoja, syön kakkua, pizzaa ja juon valkoviiniä enkä mieti kolestroliarvoja. Ystävät lataavat kuvia kymmenien vuosien takaa, naurattaa ja tulee hyvä mieli. Saan viestin ystävältä, jota en ole nähnyt 10 vuoteen. Onnea on ystäväpiiri Suomessa ja Turkissa, eipä heissä syvimmiltään ole muita eroja kuin kieli. 40 on selkeästi jonkunlainen välietappi, josta ei ole paluuta. Repussa on kasa haaveita mutta niitä on vähemmin kuin 20 vuotta sitten, moni on nimittäin toteutunut ja osa karsiutunut. Maailmanympärysmatka? Ei kiitos. Uusi ammatti? Ehkä. Muutto uuteen paikkaan? No miksei, jossain vaiheessa ehkä. Mutta tänä viikonloppuna ja viime aikoina onni on löytynyt läheltä omista tutuista paikoista, ystävistä ja perheestä. Siitä ettei ole kiire oikeastaan mihinkään. Huomenna aion parkkeerata piknik-tuolini Karşıyakan rantakaistaleelle aamuvarhaisella, pakata mukaan ongesta lähtien kaiken tarpeellisen ja nököttää siinä katsellen Izmirin lahtea, aika mahtavaa, eikö?






maanantai 15. toukokuuta 2017

Kevyttä kesää

Meille on saapunut kesä, äitienpäiväviikonloppuna mittari huiteli +31 asteessa ! Kesän alun kunniaksi sain lääkärini rutiinikontrollissa satinkutia kohonneista kolestroliarvoista, joten nyt elelen kevyesti ja kuuliaisesti. Aamulenkillä suggeroin itseni sujuvasti ohi leipomon ja mietin kuinka hyvää on näkkileipä enkä hairahda muidenkaan herkkujen pariin, ainakaan kovin usein. Sain lääkäriltä ohjeet käyttää oliiviöljyä maltillisesti, unohtaa voin, syödä reilusti papuja ja palkoja, linssejä. Neuvoi myös ohittamaan ne leipomot ja kahviloiden kakkuhyllyt, onneksi salaattikausi on parhaimmillaan eikä alkavassa kesähedelmien kaudessakaan ole valittamista, ekat persikat ja aprikooosit ovat jo myynnissä.

Ohitan börekpaikat päättäväisesti....
Äitienpäivänä kävimme ulkona aamiaisella kuten ilmeisesti kaikki muutkin asuinalueellamme. Aamiaispaikan vastaava näytti kauhistuneelta jonon pidetessä ja nälkäisten äitien tuijotellessa vihaisesti kelloa. Pääsimme onneksi suhteellisen nopeasti pöytään ja herkuttelimme maisemilla ja tarjoilulla. Herkuttelun jälkeen uusi viikko aloitetaan taas kevyesti. Tarjolla on viimeisiä hyviä kukkakaaleja sillä niiden paras sesonki alkaa olla pian ohi, sen sijaan papukausin on vasta aluillaan joten turkkilaiset oliiviöljyruuat sopivat mitä parhaiten alkaviin lämpöihin ja tietysti myös kolestrolin nujerrukseen. Kas näin:

.....jotta voin herkutella aina välillä.
Kukkakaalisalaatti

Kukkakaalia
Herneitä
Suolakurkkua
Tuoretta minttua
Jogurttia
Suolaa
Sitruunapippuria
Sitruunanmehua
Hunajaa


1. Raasta kukkakaali tai leikkaa pieniksi paloiksi. Sekoita joukkoon herneet ja leikkaa suolakurkut pieniksi paloiksi.

2. Sekoita sekaan jogurttia ja mausta suolalla, sitruunapippurilla, noin yhden sitruunan mehulla ja noin teelusikallisella hunajaa. Maistele ja tee salaatista oman maun mukainen!

Papuja oliiviöljyssä

Oliiviöljyruuat eivät usein näytä kovin koreilta mutta kannattaa kokeilla, saatat ihastua makuun. Oliiviöljyruokaa voi varioida miten haluaa ja tarjonnan mukaan. Nyt keväällä paikalliset kokkaavat kyseistä ruokaa käyttäen latva-artisokkaa, pieniä napsakoita kesäkurpitsoita ja härkäpapuja.


350 g kokonaisia härkäpapuja
1 sipuli
3 pientä kesäkurpitsaa
1 porkkana
1 peruna
vajaa desi oliiviöljyä
1 sitruuna
(puristettua valkosipulia)
 1.5 tl suolaa
 1.5 tl sokeria
vettä

 tai 

vain 500 g härkäpapuja, ilman kesäkurpitsaa, porkkanaa ja perunaa.

1. Kuullota sipulit oliiviöjyssä ja lisää pilkotut ja lohkotut vihannekset, lisää vettä niin että vihannekset puoliksi peittyvät. Lisää sitruunanliemi, suola ja sokeri ( voit lisätä molempia hieman enemmin maun mukaan!) sekä halutessasi valkosipulia.


2. Anna kiehua hiljaisella kannen alla niin kauan kun vihannekset ovat kypsiä. Tarjoile ruoka lämpimänä tai viileänä, lämpimän ruuan kylkeen sopii hyvin pilahviriisi ja viileän taas valkosipulilla maustettu jogurtti.

Afiyet olsun!




lauantai 6. toukokuuta 2017

Kasarin kansi ja farkunpaikka

Uskollisesti virkaa hoitaneesta kasarista irtosi kannen nuppi. Yrittäessäni pyöritellä nuppia takaisin lasikanteen huomasin kierteiden löystyneen ja heitin kannen menemään. Mies oli noukkinut kannen roskiksesta ja kiikuttanut sen työmatkalla puljuun, josta voi ostaa jos jonkinlaista nippeliä, kantta ja muuta tarvittavaa. Kaupannimi lienee lasitavaraa ja muuta kodin pientä tavaraa. Nyt kansi on yhtä ehta kuin uusi ja toimittaa taatusti paikkaansa vielä monta vuotta. Mitä opin tästä? Lukuisat tavarat kannattaa korjata tai korjauttaa Turkissa sillä se on helppoa ja puoli-ilmaista, samalla tulee vältettyä turhaa uuden roinan ostamista.




En ollut tottunut ennen Turkkia asioimaan räätälissä tai ompelijalla kovinkaan usein, puhumattakaan etsintäreissuista muovikauppoihin, lasitavarakauppoihin tai rautakauppoihin erilaisten ruuvien, kansien tai nappien perässä. Olin täysin hukassa kun piti hankkia askartelutarvikkeita, oikeanlaisia koukkuja tauluille tai päättää kuka osaa paikata rikkinäiset farkut. Useamman muuton jälkeen huomasin että turkkilainen päivittää nopeasti oman alueensa eri asioihin erikoistuneet räätälit, pienkoneiden korjaajat, suutarit ja kodin sekalaista tavaraa myyvät liikkeet karttaansa.


Useista hyvistä farkuista rispaantui takamus ja tasku repsotti. Ajattelin ensin siirtää housumme kierrätyspussiin tai kangastilkkuihin kunnes muistin Bostanlilla sijaitsevan Express Terzin eli tutun räätälin, joka on erinomainen farkkukankaiden paikkaaja. Housut pussiin ja menoksi. Herra räätäli tutki farkkuja tarkkaan, huokaili mutta suositteli kuitenkin korjausta. Hyvä laatu, ei ole rispaantunut koko ympärys. Toimitusaika 6 tuntia vaikka ei meillä niin kiirettä pitänyt. Pulitin hienosta työstä 10 tl/kpl ( n.2.5€), joka oli mieheni mielestä hinnakas. Mustat lempparifarkkuni jatkavat taivallustaan, jeeee!


Viime sunnuntaina huokasin kaivaessani 10 vuotta palvellutta leipägrilliä kaapista, on hieman kärsinyt matkattuaan Bodrumista Ankaraan ja sieltä tänne, monessa asunnossa sillä on tehty lämpimiä leipiä. Jokunen vuosi sitten se pimeni joten mies kiikutti sen lähellä oleville pienkoneen korjaajille, tiedättekö niitä liikkeitä turkkilaisilla pienillä kujilla, jotka pursuavat johtoja, vanhoja jääkaappeja ja erilaisia vanhoja masiinoita osineen? Korjaajat olivat maistelleet lasin jos toisenkin rakia mutta vakuuttivat miehelle korjaavansa koneita vaikka silmät kiinni. Leipägrilli palasi kotiin toimivana pientä maksua vastaan.

 

Vanhemmillani on nykyisin jo tapana ottaa lomalle saapuessaan suutaria vaativat kengät matkalaukkuun. Ne kiikutetaan tutulle suutarille, jolla on päällä hieno nahkaessu ja paja täynnä lappuja, joka sortin nahkapaloja, kengänkantoja ja tietysti kengän venytyslaite! Jos nahkakenkä painaa, laitetaan kenkä venymään ja eipä paina enää. Isäni uudet lenkkarit joutuivat viime vuonna koiramme käsittelyyn mutta onneksi suutari paikkasi pureskellun kohdan tyylikkäästi.



Turkissa askarrellaan ja näperrellään paljon, nappeja, lankoja ja askartelutarvikkeita on tarjolla runsaasti edulliseen hintaan. Verhoilimme nykyisen sohvakalustomme noin 7 vuotta sitten Ankarassa, josta se löytyi alunperin romumarkkinoilta, nyt mietimme kannattaako sitä verhoiluttaa vaiko ostaa uusi. Niin mielelläni kiikuttaisin sen läheiselle verhoilijalle hakemaan uutta ilmettä ja istahtaisin taas tuttuun nurkkaani. Mies sen sijaan haikailee uudenlaista kalustoa, katsotaan mihin lopputulokseen tulemme. Suutareissa, räätäleissä ja kaiken maailman erikoisissa pienissä pajoissa sekä mutterikaupoissa nautin eniten siitä menneen ajan tunnelmasta mikä niissä asuu. Yksinkertainen rautaovi, jota koristaa koristeellinen Terzi kyltti ja oven takana vanha herra tarkkaavaisena pyörittämässä singeriään. Kellastunut kalenteri takaseinällä. Verhoiluliike, jonka edusta on kadulle asti täynnä tulevia ja meneviä sohvakalustoja käsittelyyn. Nappikauppa lankoineen, jossa seinä on kattoon asti täynnä kaikkea mahdollista mitä ikinä keksit neuloa tai askarrella. Aikakausilehtiä viime vuosikymmeneltä. Keskellä katua tuunauksen alla olevia sohvia ja koristeellisia puutuoleja.


Käytätkö omassa maassasi suutareita, ompelijoita ja muita korjaajia?