lauantai 18. marraskuuta 2017

Tahinipullaa naminam

En ole pullan ystävä ollenkaan mutta turkkilainen tahinli çörek eli seesamitahnapulla on heikkouteni. Kodin lähellä oleva leipomo valmistaa erityisen herkullisia isoja seesamitahnapullia, jollaisen haemme aika usein sunnuntaisin tuoreen leivän kanssa kotiin. Isosta pullakiekosta riittää hyvin kolmelle ja voi sitä tunnetta kun seesamitahna iskeytyy tajuntaan. Kuukausi sitten työpaikan keittäjä teki tahinipullia jälkiruuaksi ja pari viikkoa sitten naapurin rouva toi illalla meille samanlaisia herkkuja maistiaisiksi joten oli pakko kokeilla niitä itsekin. On tullut kokeiltua jo pari kertaa.

Tahini on Turkissa edullista ja sitä käytetään leivonnassa ja jonkun verran myös ruuanlaitossa. Aamiaisella tahinia tarjotaan usein sekoitettuna rypälesiirapin kanssa. Seesamitahnoja on tarjolla runsaasti ja niiden laaduissa on eroja.



Tahini- eli seesamitahnapullaa

Taikina:

1 tl suolaa
1 rkl sokeria
1 rkl kuivahiivaa
n. 9 dl jauhoja
3 dl lämmintä maitoa
1.5 dl  öljyä
1.5 rkl sulatettua voita

Täyte:

3 dl tahinitahnaa
n. 2.5-3 dl sokeria

Voiteluun:

kananmunan keltuainen
rouhittua pähkinää ja/tai saksanpähkinää
seesaminsiemeniä



1. Sekoita kädenlämpöiseen maitoon kuivahiiva, suola ja sokeri. Sekoita sekaan myös muut aineet ja vaivaa taikina hyvin. Jätä taikina nousemaan noin tunniksi.

2. Jaa taikina 12 osaan ja kauli osat yksitellen pyöreiksi noin 1 cm paksuisiksi. Levitä sekoitettu täyte ohuesti pyörylälle ja rullaa se kiinni. Anna rullien tekeytyä noin puolisen tuntia. Jokaiselle pyörylälle riittää noin ruokalusikallinen täytettä, jos täytettä on liikaa, ei rullaa saa kunnolla kiinni.


3. Muotoile rullat kieputtamalla hyrriksi, taikina kestää hieman venytystä muttei liikaa ettei täyte purskahda ulos. Voitele pullat munan keltuaisella ja koristele rouheilla ja siemenillä. Paista 180 asteessa noin 30 minuuttia tai niin kauan kun pinta on kauniin kullanruskea.

Afiyet olsun!








sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Mitä jos anoppi asuisi teillä?

Tulimme tytön kanssa lauantai-iltana rappuun samalla ovenavauksella yläkerran vanhemman rouvan ja tämän pojanpojan kanssa. Kello läheni seiskaa ja mietin missä lienee hengailin samanikäisenä kuin poika lauantai-iltaisin, harvemmin ainakaan mummon ja papan kanssa. Kyseisen vanhemman pariskunnan lapsenlapset ovat aika tyypillisiä turkkilaisia parikymppisiä nuoria, joiden mielestä viikonloppuillan vietto katsoen mummon kanssa kolmen tunnin maratonia turkkilaisesta sarjasta on ihan normaalia. On coolimpaa juoda mummon keittämää teetä tulppaanilaseista pitsein koristellussa olohuoneessa kun hengata pussikaljojen kanssa kylmillä nurkilla.


Tunnen joskus pienen piston sydämessä kun tytön koulukavereita hakevat portilta mummot, papat ja jopa isomummot. Tytön kaikki isovanhemmat asuvat kaukana ja toisinaan ikävä yllättää. Miksei mummi voi asua aina meillä, on aika tyypillinen kysymys silloin kun isovanhemmat ovat viihtyneet luonamme useamman kuukauden. Turkissa sukupolvien välinen ketju on arjessa niin vahvasti läsnä että sen puuttumisen huomaa. Onneksi meille on siunaantunut varamummoja ja varadedejä niihin hetkiin kun ukki-ikävä yllättää. Naapurin eläkeläisillä on aina aikaa lapsille ja ne yläkerran mummon fetajuustorullat ovat jostain syystä aina parempia kuin kotona paistetut.


Muistan omasta teini-iästäni että kaikkien yli 30v. jutut olivat todella boooriiing ja kansantanhuja tanssivat vain todella pöhelöt. Turkissa vanhojen ihmisten juttuihin suhtaudutaan vakavasti eikä minkäänlainen silmienpyörittely tule kysymykseen. Jaksan myös aina ihmetellä että turkkialaisten kansantanssien harrastaminen kerää riveihinsä paljon nuoria harrastajia, joiden mielestä siinäkään ei ole mitään pöhelöä. Olen tottunut etsimään tietoa tapahtumista, resepteistä ja ihan kaikesta netistä mutta etsiessäsi tiettyjä asioita turkin kielellä, vastauksia ei aina olekaan. Niille ei todennäköisesti ole tarvetta vaan ne kysytään oikealta ihmiseltä kuten anopilta, mummolta tai naapurilta. Tomaattikastikkeen resepti ja paras tapa tehdä turkkilaisia poğaça pasteijoita on löytynyt jostain ihan muualta kuin netistä enkä taatusti olisi tajunnut etsiä hillopurkkeja ja ompelijaa oikeasta paikasta ilman naapurin mummoa.


Koirapuisto kavereiden kanssa hytisemme aamutunneilla puistossa kun muut nukkuvat sunnuntaina pitkään. Toisella on kiire kotiin auttamaan anoppia pystyyn ja toinen pohtii minne veisi äitinsä sunnuntain kunniaksi. Molemmat asuvat perheen kanssa kun eivät enää itse selviä arjesta. En enää kysy keneltäkään aidosti ihmetellen että asuuko anoppi/äiti/isä/appi kanssanne sillä kysymys tuntuu herättävän itsestäänselvästä vastauksesta johtuen kummastusta.

Viime viikolla televisiossa uutisoitiin Keski-Anatolian kylässä asuvasta iäkkäästä rouvasta, jonka lapset olivat hyljänneet. Eikö teidän kanssanne asu kukaan lapsista, ihmetteli reportteri jonka jälkeen siirryttiin kylän raitille haastattelemaan parturia ja kauppiasta tästä kamalasta kohtalosta. Viikko sitten istuin kaverini luona, jonka luona asuu anoppi. Huonokuntoinen anoppi on aina kotona ja kesälomat ja menot suunnitellaan sen mukaan. Päivän reissua varten jonkun kaverin on huolehdittava anopin ruokien tekemisestä ja oltava valmiina hätätilanteita varten. En ole koskaan kuullut kaverini valittavan anopin huolehtimisesta sillä monelle se tuntuu kuuluvan automaattisesti pakettiin.



Asutko samassa taloudessa vanhempiesi tai puolison vanhempien kanssa? Olisitko valmis asumaan? Mukavaa sunnuntaita, viikolla tulossa ihana tahinipulla resepti, johon sain vinkin keneltäs muulta kuin naapurin mummolta.






sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Paniikkisuomalainen oppi pyytämään apua

Jotta arki ei urautuisi liikaa taas uomiinsa, vaihtoi mies työpaikkaa ja arki muuttui  uusien työkuvioiden takia. Taisin valvoa ainakin yhden yön pohtiessani että mitäs sitten jos tyttö sairastuu viikolla, jolloin molemmat ovat päivisin töissä. Kuka on vastassa neitiä koulunportilla jos jostain syystä en ehdikään paikalle? Paniikki. Uusi arki otti meidät kuitenkin huomaansa niin nopeasti että oli vain seurattava mukana. Seuraavana yönä nukuin hyvin sillä muistin taas että asioilla on tapana järjestyä Turkissa kun apua pyytää ja ottaa käyttöön sen parhaan voimavaran eli ihmiset.


Minulta on kysytty lukuisia kertoja että mikä on parasta Turkissa? Ilmasto on toki kiva täällä länsirannikolla, leudot talvet ja pitkät kesät. Ruokakin on loistavaa ja tuotetarjonta toreilla mykistävä. Lähellä ja kauempana on toinen toistaan mielenkiintoisempia matkakohteita mutta eivät ne riitä. Siihen että arki rullaa ja hyvä mieli valtaa niin maanantaina kuin perjantainakin töihin suunnatessa. Siihen, että on sopivassa tasapainossa oman paikkansa kanssa ulkosuomalaisena. Ja kun minulta kysytään niin vastaus on aina ihmiset. Lähelle löytyneiden ihmisten avulla paniikki suomalaisuuteni rauhoittuu tiukoissakin tilanteissa ja nukun sen yhden valvotun paniikkiyön jälkeen seuraavat yöt taas rauhallisesti. Niiden ihmisten avulla minulla on oma paikkani, josta on muotoutunut oma lämmin soppi.



Mies oli ehtinyt olla uudessa työpaikassa reilun viikon kun näppäilin puhelintani perjantai-iltapäivänä kuumeisesti. Olin työn takia kaupungin toisella laidalla ja homma näytti venyvän niin etten ehtisi hakea tyttöa koululta, mies taas oli uudessa työpaikassaan noin tunnin matkan päässä. Kröhöm, tässä on pikkuneidin äiti, kuule olisiko mahdollista että ottaisit neidin koululta mukaan kun mulla töissä venyy, pyysin tytön parhaan koulukaverin äidiltä. Tietenkin ja hieman myöhemmin iltapäivällä istuin koulukaverin kotona kahvikuppi nenän edessä ja muistin että pari kertaa kiitos riittää sillä kyseessä on ihan normaali palvelus tuttujen kesken.


 Olen suomalainen paniikkipirkko, joka on kasvanut niin että aikataulut harvemmin pettävät ja kaikki sujuu ilman että muita tarvitsee vaivata. Turkissa olen joutunut heittäytymään muiden autettavaksi, alussa se tuntui nololle ja ahdistavalle mutta vuosien koulun jälkeen olen kasvanut kiinni verkostooni ja osaan pyytää apua. Kun työkaverini viime viikolla soitti raskaan alkuviikon jälkeen keskiviikkona juuri kun painoin työpaikan portin kiinni ja pyysi auttamaan toiselle koululle, sanoin yhtään kertaa huokaisematta tottakai. Nappasin tytön koululta mukaan ja huhkimme parissa tunnissa työt kasaan, jolta yhdellä olisi kestänyt yömyöhään. Olin suunnitellut kuumaa kahvikuppia ja sohvannurkkaa mutta toisinaan arki yllättää.

Tytön vauva-aikana sukulaisten avun vastaanottaminen tuntui kaikinpuolin vaikealta, halusin hoitaa miehen kanssa vauvelini itse. Huokailin syvään anopin kiskoessa neulenuttua tytölle lämpimänä lokakuun päivänä mutta nyt olen ihan tyytyväinen vaikka tytöllä on suu täynnä suklaata hakiessani hänet illalla naapurista. Nykyisin pärjääminen ilman apua tuntuu melkein mahdottomalta. Koulun iltapäiväkerhoon en ole halunnut tyttöä laittaa sillä 5,5 tunnin koulupäivä tuntuu ihan tarpeeksi pitkältä, sairastelut ja muut myöhästymiset hoidetaan siis nyt naapurien ja ystävien avulla. Tiedän nyt että aina on joku, jolle soittaa ja ovi, joka avautuu.


Bir şey olmaz  eli kaikki järjestyy sanoo turkkilainen kun oma paniikkimittarini on jo punaisella. Miten mä selviän panikoin jo viikko etukäteen vaikkei pitäisi. Ovilla on tapana avautua ja joku avulias ilmaantuu aina paikalle. Kunpa oppisin nukkumaan ne turhat paniikkiyötkin rauhallisesti ja luottaisin apuun. Lauantaina unohdin avaimet oven sisäpuolelle ja jäimme tytön kanssa pihalle korisharkkojen jälkeen. Iskin koriskassin oven ripaan ja suuntasimme kahvilaan, syötiin ja ihmeteltiin rauhassa seuraavia liikkeitä. Jäädäänkö me kadulle, panikoi äitiinsä tullut tyttö. Ei, asioilla on tapana järjestyä lupailin ja mussutin rauhassa ruokaani. Pian paikalle ilmestyikin ystävä lapsineen, jonka kotona kului loppupäivä ennenkuin ovet aukenivat. Olisi voinut olla tylsempikin lauantai.